Kiirettä ja kaunokirjaimia

Vimeisestä kirjoituskerrasta on taas aikaa. Muuten minulla ei aikaa juuri ole ollutkaan. Johtuu varmaan tästä pääkaupunkiseudun kiirekulttuurista, että minäkin olen taukoamatta tuloassa jostakin ja jo myöhässä kiiruhtamassa jonnekin muualle. Marraskuu on täällä taas, päivät ja viikot sulautuvat yhteen, sekoittuvat epämääräiseksi massaksi ja lipuvat jonnekin kauas tavoittamattomiin.
Rästissä olevat koulutehtävät liittyvät painajaisuniini, bittiavaruus nielaisee runomuotoisen elämänkertani yhtenä suupalana, opintotukirahat loppuvat jo kuun ensimmäisellä viikolla, eksyn öiseen Munkkiniemeen, Sirkus Finlandian akrobaatin askel horjahtaa, yleisö pidättää henkeään ja sydämet menevät hetkeksi lakkoon. Hetken päästä hengellään leikkinyt hurjapää saa kaiken kunnioituksen ja raikuvat aplodit. Turvavaljaat ja varmistusverkot eivät ole enää muodissa. Enää ei tanssita nuoralla, vaan veitsenterällä. Nykyään muotia on kuolemanpelko ja jännitys, palopommit, polttopullot, Syyrian sodat, Isis, terrorismi, itsemurhat, saattohoito, abortti ja eutanasia. Ai tänään sulla oli hyvä päivä ja kaikki meni suunnitelmien mukaan? Vau hei onnee sulle, mut ketä kiinnostaa?
  Taivas itkee räntää, kiipeän kiirettä pakoon radan varrella kasvavaan mäntyyn. Katsoessani niin kauas kuin silmä kantaa, näen vain ohi kiitäviä junia joilla on aina kiire. Minulla on ikävä Nipsua. Se oli täällä kylässä loka-marraskuun vaihteessa kaksi viikkoa, mutta nyt olen niin kiireinen ettei minulla olisi aikaa edes sille. Kävin isäinpäivänä kotona ja olen siitä asti halunnut takaisin sinne. Minulla on ikävä kotiin. Minulla on ikävä perhettäni. Minulla on ikävä ihmisiä ympärilleni. Tai onhan minulla ihmisiä ja ystäviä täälläkin, mutta täällä me olemme kaikki niin kiireisiä, ettemme ehdi edes pysähtyä kohtaamaan toisiamme kunnolla. Hurrikaanin pyörteissä kokee itsensä helposti pieneksi, huomaamattomaksi ja yksinäiseksi, vaikkei siihen oikeasti olisi edes syytä.
   Kun luette tätä vuodatusta rakkaat ihmiset, ottakaa huomioon, että olen tullut tänään Turusta, Maata Näkyvissä -festareilta ja mieleni pyörii vielä holtittomasti festareiden jälkeisessä tunnevuoristoradassa enkä luultavasti saa puettua sanoiksi kovinkaan montaa järkevää virkettä, mutta joskus tekee hyvää purkaa ajatuksia tekstiksi ilman mitään tiukempaa filtteriä. Niin siis festarit olivat tietysti jälleen kerran aivan mahtavat, vaikka tällä kertaa en päässytkään nauttimaan Scandic-hotellin pehmeästä sängystä ja runsaasta aamupalasta, vaan jouduin tyytymään kaurapuuroon ja kolumajoitukseen. Myös porukka oli osittain uusi, mutta huippu. Tutun, Tikkakosken jengin lisäksi  hengailin tänä vuonna Granin Diakkilaisten kanssa ja pyörin välillä myös meidän omalla ständillä mainostamassa kouluamme. Kun puhutaan MNF:stä, ei tietenkään voi unohtaa musiikkia! Tämän vuoden esiintyjistä itselleni parhaiten kolahtivat Mikaveli (ja fiittaajana vieraillut ROISI <3), Kls., Tera (jonka tosin missasin), Juha Tapio ja uusi tuttavuus GFM! Mulle jäi ihan huippu hyvä fiilis, kun Juha Tapion keikalla, permannolla, ihmiset kyseli ystävällisesti, haluanko mennä heidän eteensä että näkisin paremmin ja yksi tuntematon ihana tyttö jopa nosti minut reppuselkään yhden biisin ajaksi, että näkisin lavalle asti. Kiitos sinulle jos näet tämän. <3 Kuvia en ottanut kun en jaksanut kantaa kameraa mukana ja mun kännykän kuvanlaatu on aika ala-arvoinen, mutta jos teitä yhtään kiinnostaa gospelmusa, Jumalan sana ja läsnäolo ja yli 10 000 kristityn nuoren huikee hype ja yhteisfiilis, niin suosittelen ehdottomasti lähtemään ensi vuonna mukaan, niin saatte nähdä ja kokea sen kaiken omin silmin ja sieluin.

Hyvää syksyn jatkoa
Ninni ja Lauma

Ps. Kirjoittelin tänään pitkästä aikaa myös kokonaisen runon. Tässä se teille.

Haaveissa

Ilta synkän sunnuntain,

ihmiset istuuvat pareittain.

Käsi käteen painautuu,

huolet, murheet unohtuu.

Marraskuun kylmyydessä,

tuttu kaipaus sydämessä

kuljen yksin tyhjiä teitä,

etsien syliä avointa, lämmintä,

runopoikaa seuraksi iltateelle,

istumaan viereeni pientareelle,
tähtitaivasta katselemaan,

matkaa kanssani jatkamaan.
 
Tarvitsen jonkun joka salaa
hiipii aivan lähelle ja halaa
kumartuu kuiskaamaan korvaani,
silittää hellästi hiuksiani,

pysäyttää silmiin katsomaan,
sydänten sointuja kuuntelemaan.
kynttilän valossa juttelemaan,
uskomaan parempaan maailmaan.

16.11.2015

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Eilen oli aivan huikea päivä! Syötiin, syötiin ja syötiin. Saatiin neuvoja ja vinkkejä bloggaukseen, käytiin Lahden historiallisessa museossa, käveltiin (tai osa rullaili) Vesijärven satamaan, syötiin välipalaa kahvila Karirannassa ja ajeltiin tilataksilla takaisin Validiaan syömään. Minä ja Jade käytiin saunassa ja uima-altaalla polskimassa ja pidettiin uimavalvojalle kattava luento sosiaalisesta mediasta ja internetin ihmeellisestä maailmasta.

Kuvat: Validia aktiviteetit

Uinnin jälkeen tehtiin leirimuistot eli painettiin kasseja ja teepaitoja. Sitten olikin kiire iltapalalle. (Voin kertoa, että täällä ei ehdi tulla nälkä.) Meidän iltapala venyi taas vähän pidemmäksi kuin muiden. Kivalla pikkuporukalla oli hauskaa juoda kaakaota ja jakaa kipeitäkin kokemuksia ja tarinoita vammoista ja muiden ihmisten reaktioista ja siinä höpötellessö kello juoksikin aivan huomaamatta yhteentoista.

Onneksi tänä aamuna herätys oli sunnuntain kunniaksi vasta yhdeksältä. Aamupalakin oli sunnuntaiaamupala ja vatsat tulivat täyteen. Nyt vielä pari tuntia bloggailua, pakkailua, askartelua ja syömistä ja kolmen aikoihin alkaa matka kohti Espoota ja arkea.

Kiitos Validia ja kurssikaverit
Ninni vain

Tästä tyylistä voisi ottaa vähän sisustusideoita omaankin olohuoneeseen.

Sää oli ihanan kirkas ja syksyisen raikas.

Minä ja Jade.

Sorsat pettyivät kun meillä ei ollutkaan ruokaa niille.

Pysähdys

Heippulis kaikki kaverit ja kummajaiset! Seuraavat kaksi vuorokautta uhraan (melkein) kokonaan teille ja tälle blogille. Olen viikonloppuretkellä Lahden Validia Kuntoutuskeskuksessa nuorten bloggarileirillä ja pyrkimys olisi kerätä pää täyteen ideoita ja vinkkejä blogin kehittämistä varten ja saada tänne paljon uutta sisältöä. Kertokaahan tekin minkälaisia tekstejä ja juttuja toivoisitte. Enemmän runoja? Kuulumisia? Minun? Eläinten? Jotain aivan muuta? ^.^
Pakko sanoa, että tämä viikonloppu poissa Espoosta ja arkiympyröistä tuli ehdottomasti tarpeeseen. Hirveästi on ollut kiireitä koulussa ja muutenkin. Ensinnäkin meillä on loppumassa toinen temaattinen kokonaisuus ja meillä oli tiistai ja keskiviikko jatkuvaa seminaaria ja vapaa-aika meni 19.10 palautettavien ryhmätöiden valmistelemiseen. Lisäksi meillä oli torstaista perjantaihin kirkkohallituksen järjestämä kirke-leiri Vihdin Nuottakodossa. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa meidän huippuluokan kanssa ja irrottautumaan hetkeksi kampukselta. Leiri sisälsi ryhmäytymistä, hartauksia, yhteislaulua <3, valvomista, sekoilemista ja uuden hienon kokemuksen, kahden tunnin hiljaisuudenretriitin. Kävelin, kiipeilin puissa, tuijottelin taivasta ja tyyntä järveä ja luin psalmeja. Se oli voimaannuttavaa.
Sitten pikainen viiden tunnin siirtymä leiriltä leirille. Ensimmäisen ilta meni (myöhään) uusiin ihmisiin tutustuessa ja vanhojen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Vanhoja tuttuja kurssillaon Serenity  http://smile-n-song.blogspot.fi/ ja Jade http://welcometoiblog.blogspot.fi/ Voitte vain kuvitella kuinka hauskaa meillä oli kello kymmenen myöhäisiltakaakaoiden ääressä varsinkin kun mulla oli takana reilut neljä ja puoli tuntia unta. :D
Mutta nyt on aika lähteä syömään jonkun muun tekemää ruokaa hyvässä seurassa. Sen jälkeen lähdetään rohkaistumisharjoitukseen, eli kiertelemään museoita, kaupunkia ja Lahden satamaa. Kyllä kuntoutuksessa on mukavaa!

Kuulemisiin.
Ninni vain

Liian korkeat korot

Tahtoisin nähdä sut taas tanssimassa
kevein askelin, niityllä, perhosia paidassa.
Hymy huulilla, kimmelys silmänurkassa,
kuin ennenkin, huoletta huomisen haavoista.

Hiuksien lomassa, kuolleita kukkia,
tanssin nyt kuin hulluuden hurmiossa.
Jalkojen alla raunioitunut maailma,
sielun syvyys täynnä sähiseviä varjoja.

Kun jäätyvät järvet ja valkenee maa
ja kuurankukkia kirjoutuu mun ikkunaan
aion taakseni jättää syksyisen pimeyden,
nostan katseen taivaaseen, armoa anelen.

Vaikka oon harhaillut, rikkonut häntä vastaan,
hän kuiskaa hiljaa "ei isä hylkää lastaan".
Ja tiedän, olen turvassa, Herrani armosta,
voin tanssien jatkaa taistelua hänen joukoissa.

6.12.2014

Ristin juurella

Herra Jeesus
olen tässä
edessäsi
eksyksissä.

Harhateillä
elämässä,
armoasi
pyytämässä.

Valoasi
etsimässä,
kaipaustani
itkemässä.

Rakas Jeesus
olen tässä
turvassa sun
syleilyssä.

21.10.2014

Kirkkaampi kaipuu

Suru, niin hiljainen,
koputtamatta käy.
Voin tuntea kaikkeuden,
mitään ei näy.

Kuuntelen kuiskaukset,
tuulia tavoitan.
Heikoimmat huokaukset
tarkasti talletan.

Kirkkaammat kyyneleet
silmiä puhdistaa,
näen mielet murtuneet,
tahtoisin parantaa.

Vain hetkeksi maailma
rauhansa suo.
Olen taas valveilla,
kaipaan sun luo.

28.11.2014

Siivetön

Enkelsiivin ikuisuuteen
ihmislapset liitelee.
Uusin voimin ajan halki
kirkkauteen loittonee.

Koettelevat suurii siipii,
pilvilinnois hyppelee.
Vain sen rintaa loppu riipii
ken siivetönnä astelee.

A:lle 31.10.2014

Pakkasta

Yön sinessä valoa täysikuun
ojanpohjan timanteista heijastuu.
Vielä kimmeltävät poskillani kyyneleet
jo aikoja sitten jäätyneet.
Lähtöäsi surin kunnes tajusin,
et sulla on kaikki nyt paljon paremmin.
Sä olit valmis tän maailman jättämään.
Sait siivet ja lähdit lentämään.
Nyt olet taivaassa luona muiden enkelten
ja me nähdään vielä, mä tiedän sen.

A:lle 30.11.2012

Siipien hinta

Sä olit keijupoika pieni
siivetön ja viaton.
Kun mä nauraen kuljin tieni,
sä olit ain onneton.

Meidän molempien sydämet
jouduttiin leikkaamaan.
Mä lupasin että sä paranet,
mut menit kuntoon huonompaan.

Olit vasta kaksitoista
kun et enää kestänyt
sitä maaliskuun pakkasta.
On sulla siivetkin nyt.

Ja nyt kun ilma on lämmennyt,
mä vasta tietää saan
että sä olet lähtenyt.
Lentänyt paikkaan parempaan.

A:lle 8.8.2012

Heijastus

Kelloni takaperin tikittää
hymyilee tyttönen peilissä.
Ensin ihan ujosti ja hiljaa.
Lopulta koko sielullaan.
Käännän selkäni lapselle,
tunnen kateudenpistoksen.
Kuinka iloita onnen murusista?
Sulkea korvansa kurjuudelta?

6.7.2014

Keijujen kuisketta

Tänään mun lauluissa
uusia tuulia,
auringon paistetta,
kukkien tuoksua,
keijujen kuisketta,
helkkyvää naurua,
suuria suunnitelmia,
pieniä unelmia.

9.7.2014

Päivän hauraassa valossa

Hento kukkanen kohti lämpöä kurkottuu,
mut viilenee kauneinkin ilta.
Synkät hetket jää taakse ja unhoittuu,
mut kirkkaisiin vie muistojen silta.

27.5.2014

Purppurataivas

Kuin tanssi perhosten
käy leikki liekkien.
Suudelmat viimeiset
saa puiden latvukset,
kun aurinko meidät hyvästelee
ja hiljaisuuteen metsän peittelee.

11.8.2012

Nuotiolla

Illassa,
tummuvassa,
mietin jälleen sinua.
Nuotiossa,
hiipuvassa,
yksi liekki tanssii vaan.

Sydämessä,
särkyvässä,
toivonkipinä säihkyää.
Kesäyössä,
hämärässä,
hyvästejä jätetään.

Aamussa,
sarastavassa,
istun vielä nuotiolla.
Paperissa,
kastuneessa,
lupaus sun käsialalla.

Auringossa,
nousevassa,
kaste poskilla kimaltaa.
Katseessa,
sameassa,
ahdistus jo kajastaa.

Ruusunen

Oli nuori tyttö ja oli nuori poika
ja oli ihana jännitys ilmassa.
Olivat puhuneet jo yli kuukauden
mut vain puhelimen avulla.

Viimein kun tuli kohtaamisen aika
oli yhdessä heillä niin hauskaa,
tuntui hetkessä olevan taikaa,
näin päättivät tavata uudestaan.

Osti valkoisen ruusun tuo poika
ja laittoi maljakkoon odottamaan.
Sen aikoi tytölle rakkaalle antaa
kun hänet näkisi taas uudestaan.

He asuivat toisistaan kaukana,
aika kului, eivät ehtineetkään tavata.
Syksyn saapuessa poika havahtui vasta,
muisti ruusun joka päässyt oli nuupahtamaan.

Viaton valkoinen ruusunkukka
oli kuihtunut kuin arka rakkauskin.
Poika siirtyi etsimään uutta ruususuuta,
tyttö vieläkin pojan paluuta odotti.

24.8.2014

Sydänsykerö

Pöydän alla sykkyrässä
tyttö selvästi pienissä
kännykkäänsä näpräämässä
spesiaalille chättäämässä.

Juhlapaikan hälinässä
mielentilassa herkässä
toivonhippu sydämessä
silmät loistaa hämärässä.

Aamuun uuteen heräillessä
miettii miten käykään tässä,
onko kaikki vielä auki edessä?
Menikö jotain rikki eilisessä?

01.11.2014

Melkein sekaisin

Eilen lankesin värisemään,
sisimmästäni tärisemään.

Mutta se ei alkanut ranteista
eikä selän siipinikamista,

vaan jostain syvältä vasemmalta
leikkausarven ja rintalastan alta.

Tämä tunne saa minut melkein sekaisin,
silmät auki, punaa poskiin, elämään takaisin.

21.10.2014

Leiskuva

Hän kaunis lumihaltija,
mä pieni tulikeiju vaan.
En voi kanssaan kilpailla,
enkä edes tahtoiskaan.

Luovutan ja väistyn,
en tahdo olla tiellä.
Sivustakatsojaksi siirryn,
pysyn silti sun vierellä.

Pakkanen vain kiristyy,
istun ulkona taas yksin.
Kyyneleeni eivät jäädy,
ne haihtuvat höyryksi.

Poskipäät hehkuvat,
kaipuustani laulaisin,
mut sanat sotkeutuvat,
vain kipinöitä oksentaisin.

Puristan kiljuvan suuni kiinni,
hengitän viiltävää kylmyyttä.
Keskitän tulen varpaisiini,
savuhattara nousee kengistä.

24.12.2014

From the side of your boulevard.

Hey baby, I have seen you
walking your lonely road
and baby if you ever
get tired of it, let me know

cause I will be here
waiting for you to need me
and for you I will be
what you ever want me to be.

Just ask and I will come
with you wherever you go.
All I want is to walk together
to the end of this road.

And baby if someday
you get tired of me
don't dare to be gentle,
just tell me to leave

and I will not ever
disturb you anymore
but if you come back
I will open the door.

26.11.2014

Hyvästi Alfred

Hyvästi Alfred, nyt hyvästi jää.
Tämä on yhteisen matkamme pää.
Olen kulkenut kanssasi tarpeeksi kauan,
olen nähnyt allani avautuvan haudan.

Olen tanssinut tauotta nuoralla,
olen oppinut elämään reunalla.
Olen totellut tarkasti tahtoasi,
kuunnellut lipeviä lupauksiasi.

Lupasit siivet jotka kantaisi korkeuksiin,
vaikka yritit vetää mua mukanas helvettiin.
Ei enkeliks kuolla kauheuksien kautta,
vaan kokemalla korkeimman rajatonta rakkautta.

Katso mua nyt hetki kunnolla,
olen kuihtunut, säröillyt, hajalla.
Olen pilannut itseni sinun takiasi,
olen saanut sinusta tarpeekseni.

Käännän toisen poskeni viimeisen kerran,
lyö vielä niin tulet tuntemaan Isäni, Herran
vihan painavana taakkana harteillasi,
terävinä kivinä kengissä matkallasi.

Hyvästi Alfred, nyt hyvästi jää.
Tämän jälkeen et minua nää,
En tahdo sua enää ikinä takaisin,
pysy poissa, kaukana luotani!

16.3.2015

Ne sanoo mä oon keijukainen.

Kuisketta keijuista...

Tänään oli vapaapäivä sekä minulla että linnuilla. Huoneeni on ollut aamusta asti täynnä räpistelyä, teen tuoksua ja kirveleviä muistoja. Olen ahkeroinut ja kirjoittanut ensimmäistä oikeaa koulutehtävääni eli tarinaa omasta elämästäni ja jos sen tarkoitus oli repiä vanhoja arpia auki ja hieman puhdistaa niitä, niin olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Kaikenlaista on tullut tämän pienen elämän aikana koettua ja silti kun katsoo peiliin niin sieltä tuijottaa takaisin aina se sama pieni tyttö, Ihan pieni, pienempi kuin muut saman ikäiset.

   Nyt minä ajattelin puhua teille vähän lyhytkasvuisuudesta ja mulibrey nanismista. En siis rupea skriivaamaan mitään esitelmää tai diagnoosimääritelmää sillä ne te löydätte kaikkein helpoiten linkeistä: http://www.lyhytkasvuiset.fi/tietopankki/lyhytkasvuisuudesta/ ja http://mulibrey.awardspace.com/ , mutta haluaisin kertoa millaista on oikeasti elää hyvin pienenä ja hyvin pienen vähemmistöryhmän edustajana. Minkälaista on kulkea koon 33 korkokengissä ja katsella maailmaa noin 135 sentin korkeudelta.

   Ensimmäiseksi aiheesta tulee mieleen esteettömyys tai oikeastaan esteellisyys. Kyllä se aina välillä nappaa aika kovaa kun tahtoo just sitä tiettyä jugurttia joka sattuu olemaan kaupan ylimmällä kylmähyllyllä ja joku pöllö on kuskannut sen ainoan harmaan jakkaran ihan toiseen päähän supermarkettia. Ja ei, älä edes ehdota avun pyytämistä. Siis sehän on täysin luonnotonta toimintaa tällaiselle supisuomalaiselle perusjääräpäälle! Ei vaan pysty, ei kykene. No sitten kun vihdoin saat sen jugurtin meditoitua alas ja olet koonnut kaikki muutkin ruoat mitä ajattelit tarvita ja pääset kassalle, niin on kerrassaan ihanaa ja voimaannuttavaa huomata että korttimaksupääte on niin ylhäällä että hädin tuskin saat varpaillasi tungettua sen visa elektronisi sinne aukkoon. Näppäilepä sitten tunnuslukusi näppituntumalla ja älä vaan unohda suojata sitä tunnuslukua. Sitten seuraakin kaikkein hauskin vaihe, ostosten kantaminen kotiin! Hyvällä lykyllähän ne ostokset voi painaa kuudesosan tai jopa kolmasosan sinun omasta painosta ja asiaa vielä tietysti hankaloittaa se, että jos et nosta käsiäsi vaakatasoon, ne ruokakassit raahaa maata.

    Jos tämän tapahtumasarjan kuvitteleminen, tuottaa vaikeuksia, suosittelen laskeutumaan nöyrästi polvilleen ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Jos vielä on vaikeaa, voit yrittää suoriutua vaikkapa yhdestä vuorokaudesta polvillasi kävellen. Ja jos joku käskee nousta seisomaan, niin voit kertoa ettei maailma toimi niin että ihmiset saisivat itse päättää omasta pituudestaan. Tämä harjoitus tietysti vaatii vähän lihaskuntoa, sitkeyttä ja pokkaa olla välittämättä muiden ihmisten katseista ja mielipiteistä, mutta tässäpä ilmeneekin seuraava aiheeni.

   Ihmisillä on paljon paljon mielipiteitä lyhytkasvuisuudesta ja hämmästyttävän useilla myös pakottava tarve tuoda ne esiin, mikä aiheuttaa joskus huvittavia ja harmittaviakin tilanteita. Tuijottaminen ja kääpiövitsit nyt ovat niin peruskauraa, että niistä en jaksa edes sanoa muuta kuin että kääpiöt ovat satuolentoja, joilla ei ole ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia, mutta minä olen ihminen ja täysin samanarvoinen kuin sinä siellä. Kääpiö on loukkaava ja yhtä sivistymätön sana kuin neekeri ja ne jotka välttämättä haluavat eritellä lyhytkasvuiset kahteen lokeroon ruumiin ja raajojen mittasuhteiden mukaan (itse en näe tälle mitään syytä tai tarvetta), voivat vapaasti ottaa ja opetella kaikki eri diagnoosit ja niiden tuntomerkit ulkoa sillä myöskin kääpiökasvuisuus on vanhentunut ja epäsopiva termi.

   Se siitä. Sitten on tietysti välillä näitä vähän mielikuvituksellisempia kommentteja ja huvittaviakin tilanteita. Sami Hedberg on keikallaan sanonut minua Uniikin tyttöystäväksi, minulta on kysytty olenko joukkuevoimistelija kun meikkaan niin voimakkaasti ja joskus pari vuotta sitten vanhempi pariskunta kauhisteli minut nähdessään sitä kuinka nykyajan lapset puetaan samalla tavalla kuin pornotähdet (tähän kohtaan haluan huomauttaa että heidän käsityksensä pornotähtien vaatetuksesta oli harmaa polvipituinen neulemekko, mustat leggingsit ja 4 senttiä korkeat korkokengät jotka olin muuten aivan itse pukenut päälleni), mutta tähänastisista kohtaamisistani ehdoton ykkönen on keskustelu jonka kävin viime talvena yhden, arviolta 70-vuotiaan rouvan kanssa. Hän avasi keskustelun viitaten 8 senttiä korkeilla kiilakoroilla varustettuihin talvikenkiini ja huomautti ettei lasten pitäisi käyttää niin korkeita kenkiä. Kun käännyin ympäri ja kerroin olevani 18-vuotias, hän hämmentyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten tokaisemalla että myöskään sinun kaltaisten huonoselkäisten ei kannattaisi käyttää korkokenkiä ollenkaan. Jepjep. Röntgenkatse on kyllä hienoin armolahja johon olen törmännyt. Täydet respectit tällekin oman elämänsä supersankarille.

   Tietysti osaan lyhytkasvuisuutta aiheuttaviin diagnooseihin liittyvät nivel- ja lihasongelmat, mutta ei pidä yleistää. Minunkin oireyhtymäni sisällä taudinkuva on niin laaja että osa istuu jo lapsesta asti pyörätuolissa ja saa ravintonsa letkuruokinnan avulla, kun taas toiset taapertavat menemään ja elävät lähes normaalia ja oireetonta elämää ilman minkäänlaisia leikkauksia tai operaatioita. Minä kuulun enemmän tähän jälkimmäiseen osastoon, vaikka sydäntäni onkin korjailtu lapsuudessani muutamaan otteeseen.  Viimeisin operaatio oli vuonna 2007 tehty sydämenpussinpoistoleikkaus, jonka jälkeen fyysinen kuntoni on parantunut niin paljon, että muun muassa toissa kesänä pystyin vaeltamaan Saariselällä veljieni ja isäni kanssa 30 kilometriä kuudessa päivässä kymmenen kilon painosta (kolmasosa omasta painostani) rinkkaa kantaen.

   Minun täytyisi ja minä haluaisin osata olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja miten hyvin asiani oikeasti ovat. Ennen muuttoani, äitini toi minun työpöydälleni nämä kolme pysäyttävää lehtiartikkelia http://www.kodinkuvalehti.fi/avainsana/anni_hamalainen ja niiden lukeminen sai minut ajattelemaan itseäni aivan uudella tavalla. On hämmentävää tajuta, että minä olen se joka elää, pystyy juoksemaan ja hyppimään, liikkumaan talvella ulkona ja on kokoajan menossa kohti uusia seikkailuja ja suurempia mahdollisuuksia, vaikka vielä viimesyksynä olin vähällä väsyä tähän matkantekoon ja luopua toivosta. Toissaviikonloppuna minulta kysyttiin baarissa, että olisinko halunnut tulla abortoiduksi vai olenko tyytyväinen elämääni. Ei, en ole aina tyytyväinen elämääni (ei kai kukaan ole), mutta haluan kyllä elää! Ja kyllä, olen kiitollinen siitä että elän.

   Ylihuomenna olen menossa rinnekotisäätiön järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille kertomaan itsestäni, kokemuksistani ja tautiryhmämme yhdistyksestä sekä vastaamaan uusien vanhempien kysymyksiin. Vertaistuki on ollut itselleni aivan elintärkeä voimavara joten haluan laittaa hyvän kiertämään. Tahdon olla esimerkki siitä että, vamma ei ole mikään este hyvälle elämälle ja pienenäkin pärjää kun vain pitää yllä huumorimieltä ja oikeanlaista elämänasennetta. Vaikeitakin asioita voi käyttää inspiraation lähteenä. Minä esimerkiksi kuvaan itseni usein keijuna ja se auttaa minua käsittelemään lyhytkasvuisuuttani. Itseään tai tätä elämää ei pidä ottaa turhan vakavasti, mutta välillä pitää pysähtyä miettimään mikä on tärkeää ja arvokasta ja mikä ei. Elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin kun katsoo silmiin sitä pientä tyttöä peilissä ja on hänelle ystävällinen, antaa anteeksi menneisyyden virheet ja kannustaa häntä jatkamaan viisaampana ja vahvempana kohti huomista ja uusia haasteita.

Kiitos ja Anteeksi.

Ninni ja Lauma

Uutta, uutta, uutta!

Tässä, hyvät naiset ja herrat, ovat laumani uusimmat tulokkaat, Niisku ja Primadonna.

Niisku on erittäin kaunis ja hyvätapainen undulaattinuorukainen ja oikeastaan laumamme oma hurmuri. Niisku on syntynyt 8.4.2015 ja laumaamme hän liittyi 26.7.2015. Niisku on ensimmäinen lintu jonka olen ostanut suoraan kasvattajalta ja tuon kolmen kuukauden luovutusiän näkee kyllä hänen käytöksestään. Tullessaan hän oli oikein hyvin koulutettu ja rohkea; antoi silittää ja hyppäsi sormelle epäröimättä turhia, mutta päästyään Tuitun ja Nyytin seuraan, hän oppi liiankin pian talon tavoille. Asiaan saattaa vaikuttaa tosin myös se, että olin viikon partioleirillä samassa kuussa kun Niisku oli tullut taloon, joten sosiaalistamiseen jäi pieni tauko aika kriittisessä vaiheessa. Ei auta muu kuin aloittaa alusta. 

Primadonna on Satu-Undu joka toi laumaamme aivan uutta väriä saapuessaan luoksemme 31.8.2015. Primadonna (kavereiden kesken Donna) on aivan nimensä mukainen diivailija; nätti ja terävänokkainen, mutta toisin kuin Terroristi-Tuittu, hän ei alennu järsimään kaltereiden maalipintoja vaan on ottanut harrastuksensa kohteeksi uuden lintuhäkkimme puuosat. Saapa nähdä kuinka kauan tuo pysyy pystyssä. Donna on sen verran itsetietoinen ja riippumaton nainen, ettei häntä kovastikaan kiinnosta tällaiset minunkaltaiset ihmisolennot joten häneen en ole vielä saanut oikein mitään kontaktia, mutta jatketaan harjoituksia.

Kuten Donnan esittelytekstistä ilmenee, laumamme lintujäsenet ovat saaneet aivan uuden ja upean häkin. Isäni rakenteli sen minulle tupaantuliaislahjaksi tuossa alkusyksystä. Nyt on tipuilla tilaa tsirputtaa, pulputtaa ja pyrähdellä silloinkin kun en ole paikalla valvomassa vapaalentoja. Kerran on lituparvi päässyt jo räpyttelemään vapaasti, mutta ennen seuraavaa lentokertaa pitäisi tehdä pieniä muutoksia tässä huoneessa ja estää vaatekaappien päälle pesiytyminen.

Noiden uusien lintusten saapumisen jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata uuden nokkimisjärjestyksen ja pusutteluparien muodostumista. Ennen

Niiskun tuloa Nyyti ja Tuittu olivat tietenkin kokoajan kahdestaan, mutta Niiskun astuessa kuvioihin, pojat rupesivat heti parhaiksi kavereiksi ja Tuittu joutui jäämään sivustaseuraajaksi. Nyt Donnan liityttyä joukkoon, meno on hieman vapaamielisempää. Eilen aamulla Niisku ja Tuittu pussailivat keskenään ja Donna kiehnäsi Nyytin kyljessä, kun taas illalla Nyyti kuherteli Tuitun kanssa ja Niisku ja Donna pulputtivat kahdestaan. Pääasia on tietysti että kukaan ei jää yksin.

Joka tapauksessa kaikki tirpat näyttävät kotiutuneen oikein hyvin ja kunhan minä vielä itse asetun kunnolla kodiksi ja saan kiinni arjen rutiineista, aloitetaan säännöllinen ja perusteellinen käsitreeni ihan alkeiskurssitasolta. Eli hirssiä häkin pinnojen välistä ja siitä sitten pikkuhiljaa eteenpäin.

Räpistystä ja räkätyksiä.

Ninni ja Lauma

Jumalan kämmenselällä

Kun olin pienen pieni
leikimme ystäväni kanssa
hiekkalaatikolla salakristittyjä
Pyysimme hänen äitiään papiksi.

Hänen äitinsä puhui rakkaudesta
ja sitten rukoilimme kädet ristissä
ja heleä laulumme kohosi
suoraan taivaaseen. 

Aurinko paistoi,
valkovuokot hehkuivat
metsän pohjalla,
maailma oli pieni ja turvallinen. 

Nyt on syksy,
hiekkalaatikko on purettu,
valkovuokot ovat kuihtuneet,
ja loska raidoittaa ikkunoita. 

En uskalla lukea sanomalehtiä 

enkä katsoa uutisia 

sillä maapallo on paisunut isoksi 

ja rauhattomaksi.

Leikki on muuttunut todeksi. 

Kaulassani kimmeltää merkki 

siitä että olen antanut elämäni 

jonkun suuremman käsiin. 

Opiskelen kristillisessä koulussa. 

Minusta ei tule isoa,
mutta minusta tulee
seurakunnan korvat.

23.07.2015

Lumouksessa

Ensimmäinen oma aamu
yksin uudessa kodissani.
On niin kaunista, kirkasta,
aurinko hymyilee kanssani.

31.8.2015

Maailman sylissä

Junia tulee ja menee.
Minä jään.

Tämä on nyt koti.

31.8.2015

Irti

Haparoiva askel
pesän reunalle.
Katselee kauneutta,
hymyilee hetkelle.

Silmät kiinni kohti
maailmaa hypätään.
Niin kauas kuin siivet
kantaa, lennetään.

23.8.2015

X ja O, terkkuja kotiin!

Hirveä pulputus ja pölinä kantautuivat tuolta huoneen nurkasta tänään, kerrassaan musiikkia korvilleni. Tässä istuskellessani, ja noiden pienten puuhia seuraillessani tajuan, etten ole ollut viikkoon kunnolla kotona, tai siis edes täällä opiskelukodissa. Sitten ajatukset ottivat toisiaan käsistä kiinni ja alkoivat tanssia Wienervalssia ja yht´äkkiä muistin etten ole taaskaan pitänyt teitä ajan tasalla. Tosin minun täytyy sanoa puolustuksekseni, etten itsekään aina pysy ihan mukana tässä hullunmyllyssä joka ympärilläni nyt pyörii.  

Minun on pitänyt hyvästellä paras ystäväni joka lähti vaihto-oppilaaksi, tutustua uuteen kaupunkiin, opetella käyttämään lähijunia, pakata ja purkaa, järjestellä tavaroita ja tottua hiljaisuuteen. Onneksi ensimmisellä viikolla eräs ystäväni oli pari yötä luonani pitämässä minulle seuraa ja auttamassa minua tuhlaamaan opintotukiani suuressa Helsingissä. Viime viikonloppunakaan ei ollut tylsää koska pääsin käymään kotona, eikä vielä sunnuntai-iltanakaan sillä nukahdin heti kun pääsin ovesta sisälle ja sänkyyn, mutta maanantaina oli kieltämättä aika vaikeaa.

Olen siis muuttanut Espooseen ja aloittanut opiskelun Kauniaisissa, Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Asun lintuparveni (Nipsu asuu ainakikn lokakuuhun asti vielä Tikkakoskella, ja minulla on sitä ikävä kokoajan.) kanssa tilavassa ja kauniissa yksiössä ystäväni isotädin omakotitalon alakerrassa. Minulla on oma sisäänkäynti, keittiö ja vessa, mutta kylpyhuone ja sauna ovat yhteisiä yläkerran naisten kanssa. He ovat muuten oikein mukavia ja puheliaita ihmisiä ja yhteiselo on sujunut mainiosti. Talo on kaksikerroksinen puutalo ja sitä ympäröi vihreä puutarha. Aivan naapurissa on toinen pieni puutalo jossa asustaa myös yksi mukava mummeli, mutta muuten

tätä meidän neljän naisen miniyhteisöä ympäröivät vain junarata, metsä ja pellot. Busssipysäkki onneksi on vain kahdensadan metrin päässä, eikä lähimpään kauppaankaan oikeasti ole kuin puolitoista kilometriä, mutta puutarhasta käsin ei kyllä näy mitään mikä muistuttaisi siitä että asumme Suomen toisiksi suurimmassa kaupungissa.

Opiskelut ovat myös alkaneet hyvin. On ollut ryhmäytymispäiviä, redbull-autoja, fuksiaisia, fuksipiknikkejä ja monenmoista hauskaa ja vähän myös jo oikeaa opiskeluakin. Ryhmämme yhteishenki on huikea ja kuten Sami, vastaava opettajamme sanoi, elämme ryhmänä vielä romanttista vaihetta tai sen loppuaikoja. Oli miten oli, toivon että ei nyt syntyisi mitään hirveää draamaa tuon romanttisen vaiheen loputtuakaan. Sitä ei tietenkään koskaan tiedä miten arkoihin kohtiin keskustelujen aiheet osuvat kun käsitellään uskon asioita ja henkilökohtaisia näkemyksiä, mutta eiköhän me olla niin kypsiä ja fiksuja että osataan elää sovinnossa toistemme ja toistemme mielipiteiden kanssa. Suut kiinni ja korvat ja silmät auki, niin on helpompi kuunnella ja kunnioittaa toinen toistamme.

Puolenhehtaarinmetsän asukit eksyivät Helsinkiin viettämään fuksiaisia.

Rauhaa ja rakkautta siis kaikille! <3

Ninni ja Lauma

Onnea

Kaksi niin kaunista
toisilleen luotu.
Lahjoista suurin on
heille nyt suotu.

Ympärilleen loistavat
lämpöä rakkauden
Sydämet soittavat
yhteisen sävelen.

Käsikkäin kulkevat
ikuista matkaa
Helppo on rakkaimman
vierellä jatkaa.

Valoa, iloa, onnea syvää,
enkelin siipiä korvessa maan,
lintujen laulua, kaikkea hyvää
tahdomme tiellenne toivottaa.

9.1.2014

Yön lapset

Metsän tyttö, kaupungin poika
arkoja yöeläimiä kummatkin.
Tähtiloistossa, mainosvaloissa
sydämet hakkaa kiivaammin.

Varjojen valtakunta, ikioma maa,
sen suojiin päiviä pakenevat.
Enää tuuli kuiskailee tarinoitaan,
hetkeks kiire ja melu taukoavat.

Yön hetkinä olemme vapaampia,
usva kun ikkunoihin painautuu.
Silmissä säkeniä kirkkaampia,
katsomme kuinka rauha laskeutuu.

Pimeys soi säveltä kauniimpaa;
siniseksi sävymme sekoittuu.
Sielu sielua vierelleen kaipaa,
siunauksensa antaa kuu.

E:lle 8.12.2014

Katse taivaaseen

Väsynyt aurinko
päätänsä nostaa,
valossa seison
sielussa mustaa.

Särkyneen kuiskaus
kirkkaana kajahtaa,
heikoinkin huokaus
taivaaseen kohoaa.

Jumalan rakkaus
syvältä koskettaa,
säihkyvä hiljaisuus
sydäntä parantaa.

Herrani armosta
oon jaloillani taas,
matkaani jatkaa
hänen joukossa saan.

07.02.2015

Rantakivikko

Laineet rantaan kuljettaa 

ruumiita päiväperhosten.

Pieni kastelee varpaitaan

vainajien rauhan rikkoen.

Hän on niin pieni ja viaton,

ei vielä pelkää edes kuolemaa.

Suojele tie tämän taaperon

äiti rukoilee Jumalaa.

15.07.2013.

Tuulessa

Höyhen pieni, untuvainen,

hohtavan valkoinen

ehkä siivestä suojelusenkelin

tai vastakuoriutuneen naurulokin

leijailee tuulen mukana

keskelle kuralammikkoa.

14.10.2012

Kesäkuulumisia

Hei kaikki rakkaat ihmiset ja nöyrin anteeksipyyntöni siitä, että olen laiminlyönyt teitä ja tätä blogia monien kuukausien ajan. Olen käynyt minilomalla Tallinnassa (ensimmäistä kertaa), saanut ylioppilaslakin, ravannut pääsykokeissa, mökkeillyt, ollut yövahtina pikkuveljeni rippileirillä, valmistellut uuden perheenjäsenen saapumista osaksi laumaamme, ottanut opiskelupaikan vastaan, ollut lapsen vahtina, ylittänyt itseni ja hypännyt viisi metriä korkeasta hyppytornista, katsonut 1. kauden Game Of Thronesia, kinunnut kelalta rahaa, etsinyt laumallemme uutta pesäkoloa, kierrellyt kirppareita, ostellut mekkoja, runoillut hiukan, stressannut vähän, laulanut paljon ja nauttinut sopivasti.

Nyt kun olen tehnyt virallisen come backin ja kertonut tiivistetysti kaikki kuulumiseni, voin ilokseni ilmoittaa että synkistelyn aika on ohi ja alan seuraavaksi julkaista tänne toista (hieman keveämpää ja iloisempaa) runokokoelmaani; "Sinisin silmin".

"Sinisin silmin" on sarja tekstejä jotka kuvaavat hetkiä, unikuvia, pikkuikuisuuksia ja paloja maailmasta minun silmieni kautta, minun näkökulmastani. Tervetuloa siis kurkistamaan miltä tämä elämä näyttää näissä lapsenkengissä seisten.

Onnellista oleskelua ja paistetta murut!
Terkuin Ninni ja Lauma ♡

Adventti

Sain jouluun asti aikaa,
nyt pelkään joulun taikaa,
adventti on painajainen,
viikatetta kantaa paimen.

Vielä joulun viimeisen
aiot elää, lupaat sen,
mut aika juoksee nopeaa,
marraskuun aamut katoaa.

Tiedän, pääset vapaaksi,
irti kivusta joka sut kahlitsi.
En silti tiedä mitä teen
kun viimein lennät kirkkauteen.

Avaanko myös omat siipeni,
lähdenkö matkaan seuraksi,
vai jäänkö tänne nääntymään,
päivästä toiseen selviytymään.

21.11.2014