Ja sama kuvina

Koska en jaksannut tapella näitä kuvia tuohon edelliseén postaukseen, ajattelin laittaa ne erikseen. :) Osa on kameralta ja osa puhelimesta joten laadut on mitä on. Nauttikaa...

Okei oli se marraskuukin välillä vähän enemmän kuin harmaa

Minä ja isompi pikkujäbä Maata näkyvissä - festareilla

Joulun sydänlämpöistä valoa

Käytiin munkeilla ja pulkkamäessä Kiilopäällä

Joulukoti <3

Joku tupsupää Rumakurulla

Pikkujäbät suuressa kaupungissa

Käytiin talvella myös poikien kanssa Laajiksessa laskemassa ja juomassa taukokaakaota.

Tallinnan reissu no.1.

Vanhankaupungin kahvilat on rakkautta.

Rakas pieni ponipallero a.k.a Lyyli, Häntä on ikävä.

Maisemaa pääsiäiseltä

 

Opiskelijaneitokaiset haalareissaan

Hyvää matkaa tirppaset! <3

Kalajanvuoren huipulta näkee melkein koko maailman.

Kolme maailman rakkainta pikkupoikaa.

Peter Pan ja Helinä

Kokko hiipuu yhtäaikaa auringon kanssa.

Näitä kauniita kesäiltoja tulee kyllä talvella ikävä.

Uusi luku elämässä...

Toissapäivänä sytytin kynttilän kesän muistolle. Se oli lämpimän oranssin värinen ja tuoksui auringonlaskulta, unisilta ulpukankukilta ja viileneviltä illoilta. Ensimmäiset lehdet alkoivat kellastumaan jo kuukausi sitten ja nyt on vihdoin virallisesti syksy. En ole aina pitänyt syksystä, tai oikeastaan olen vihannut kaikkea syksyyn liittyvää suurimman osan elämääni. "Kylmenevä sää, kuoleva luonto, pimenevät päivät, hyihyihyi!" olisi Ninni 16v kirjoittanut tähän postaukseen. Vasta pari vuotta sitten aloin nähdä syksyn kolean synkkyyden takaa kauneuden ja lempeän lohdullisuuden. Nykyään rakastan syystuulten mukanaan tuomaa hengityksen raikkautta, villan kutkutusta, takkatulen räiskinää, kirkastuvaa tähtitaivasta ja myös koulun alkua. Eli eilen alkoi koulu ja kävin pienellä kuudentoista tunnin luentoretkellä Helsingissä. Ai miksi? No niin, tässä radiohiljaisuuteni aikana on tapahtunut paljon sellaista joka on muuttanut minua, elämääni ja laumaani (jos tätä laumaksi enää voi kutsua) josta ette ole välttämättä kuulleet. Vähän voisinkin nyt valoittaa teille kuluneita yhdeksää kuukauttani ennen kuin jatkan taas eteenpäin.
Ensinnäkin viime marraskuu oli yksi elämäni harmaimmista ja loskaisimmista ja se tuntui kestävän vähintään neljä kuukautta. Koti-ikävä oli kova ja koulustressi ja huoli epävarmasta ja (kirjaimellisesti) räjähdysherkästä maailmantilanteesta painoivat pienen hippitytön mieltä kohti pohjamutia. No tapahtui jotain positiivistakin, aloitin nimittäin ratsastuksen uudestaan noin viiden vuoden tauon jälkeen (ihanalla Make-shettiksellä <3) ja loppujen lopuksi selvisin ihan kunnialla jouluun. Joulun vietin  perheeni ja isovanhempieni kanssa Saariselän satumaisemissa. Oi sitä lunta ja pakkasta! Sen verran olin kipeä ja astmainen, että kaikkein kirpsakoimpina pakkaspäivinä päätin jäädä mökkiin neulomaan ja juomaan glögiä vanhusten kanssa. Veljet kyllä suuntasivat mäkeen ja äiti ja iskä ladulle melkein joka päivä. Minä hiihdin muistaakseni loppujen lopuksi vain kolmena päivänä ja kilometrisaldokin jäi kuuteenkymppiin kun viime reissulla sain satasen täyteen. Myös uusivuosi on meidän perheelle tärkeä perinnejuhla jota on vietetty joka vuosi niin kauan kuin muistan parin kaveriperheen voimin erään äitini ystävättären ihanassa vanhassa kartanossa tietysti saunoen ja syöden hyvää ruokaa. Ja näin tänäkin vuonna.
Muuten kevät menikin aika nopeasti ja suurimmaksi osaksi aurinkoisesti. Pikkuveljet kävivät luonani siskolomalla, Makerakas lähti uuteen kotiin ja tarinamme jäi pahasti kesken, kävin kaksi kertaa Tallinnassa (tosin toinen kerta oli yhdistyksen kokousmatka enkä edes käynyt maissa), vietin pääsiäisen Jyväskylän operaatio Saappaan 10v juhlamatkalla Espanjassa, nautin elämästäni ja herkuttelin puolukkamuffinsseilla ja punaviinillä erään rakkaan yhdistysystäväni kanssa, juhlin Vappua perheeni, meidän tuttavaperheiden ja parhaan ystäväni hyvässä seurassa, kiertelin katsomassa kaikki Jyväskylän harrasteteattereiden kevätnäytökset, partioleireilin, yökyläilin, välttelin koulutehtäviä ja löysin uuden ponirakkuden nimeltä Lyyli jota kävin vuokraamassa kaksi kuukautta.
Kaikki oli kaunista ja iloista kunnes vuokranantajani irtisanoi vuokrasopimukseni, muutin takaisin Jyväskylään, vanhempieni luokse ja jouduin lopumaan linnuistani. Päätös ei todellakaan ollut helppo, koskaan ei ole hyvä laittaa kodinvaihtajia uudestaan kiertoon ja minä niiin kovasti olisin halunnut tarjota noille loppuelämän kodin, mutta elämä menee niin kuin menee. Vanhempani eivät lintuja enää oikeastaan kotiinsa halua ja tässä vaiheessa elämääni matkustelen edestakaisin ja pyörin ympäri Suomea niin paljon, etten mitenkään olisi voinut tarjota laumalleni niin hyvää elämää kuin mitä ne nyt viettävät omassa kodissaan, suuressa aviaariossa, kahdeksan muun undulaatin ympäröimänä. Niillä on nyt uusi, iso, oma lauma ja me ollaan Nipsun kanssa kahden niinkuin ennen Tuitun saapumista.
 Jos kesä on lyhyt Lapissa, niin ei se kovin pitkä täällä Keski-Suomessakaan ollut. Kesän aluksi kierreltiin lakkiaisia, vanhempi pikkuveljeni pääsi peruskoulusta ja sai kevarikortin (Olin muuten eka joka pääsi kyytiin! Wuhuu!), mökkeilimme ja retkeilimme perheen kanssa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kävin Desuconissa cossaamassa Helinä-keijua, kävin mummoloissa ja vietimme juhannusta perinteisesti koko iskänpuolen suvun voimin eräässä Etelä-Konneveden saaressa. Juhannuksen jälkeen lähdin vanhemman pikkuveljeni kanssa rippileirille töihin; hän isoseksi ja minä yököksi. Oli kiva vaikka suhteellisen vilkas leiriporukka. Pian riparilta palaamisen jälkeen koitti koko kesän huippukohta; sain rakkaan serkkuni, sielunsiskoni ja parhaan ystäväni, Hetan takaisin Suomeen. Se tunne kun pitkänpitkänpitkän vaihto-oppilasvuoden jälkeen se kauan ikävöity ja odotettu ihminen vihdoin on taas siinä vierellä ja kaikki on ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ihan kuin edellisestä kohtaamisesta olisi korkeintaan viikko aikaa. Ihanaa! Mutta ei kesä siihen vielä loppunut, sillä jäljellä oli vielä Roihu 2016, Suomen Partiolaisten suurleiri ja Suomen suurin nuorisoelämys. 17 000 huivikaulaa, kahdeksan vähäunista yötä ja kahdeksan huikeaa tapahtumarikasta päivää. Silkkaa parhautta. Roihun jälkeen kävin vielä juhlimassa yhdistydystäväni, Keijujen Kuningattaren neljäkymppisiä, mökkkeilin perheeni kanssa, kävimme syömässä Kivisalmen Kievarissa (Toinen kesän kohokohdista ja ehdoton kesäperinne!) ja sitten se kesä loppuikin. Viime viikolla muut perheestäni palasivat töihin ja kouluun ja se yksi aloitti lukion ja eilen (tai tällä hetkellä jo toissapäivänä) sitten minullakin aloi koulu ja tänään siirryin suorittamaan etäopintojani mummolan sisäoppilaitokseen aivan kuin puolitoista vuotta (PUOLITOISTA VUOTTA! Mihin tää aika meni?) sitten, blogini toisiksi ensimmäisessä postauksessa lukiessani kirjoituksiin.
Tavallaan olemme palanneet jossain suhteessa alkuun, muttei suinkaan mihinkään vanhaan, vaan aivan uuteen, puhtaaseen, aukinaiseen alkuun. Ympyrä on sulkeutunut ja olen palannut kotiin ainakin toistaiseksi.  

Kymmenen pistettä ja papukaija-merkki sekä aivan mahtavaa syksyn alkua teille kaikille jotka vaivauduitte lukemaan tämän sanaoksennuksen kokonaan alusta loppuun! 
Ninni ja Nipsu <3

 

Kiirettä ja kaunokirjaimia

Vimeisestä kirjoituskerrasta on taas aikaa. Muuten minulla ei aikaa juuri ole ollutkaan. Johtuu varmaan tästä pääkaupunkiseudun kiirekulttuurista, että minäkin olen taukoamatta tuloassa jostakin ja jo myöhässä kiiruhtamassa jonnekin muualle. Marraskuu on täällä taas, päivät ja viikot sulautuvat yhteen, sekoittuvat epämääräiseksi massaksi ja lipuvat jonnekin kauas tavoittamattomiin.
Rästissä olevat koulutehtävät liittyvät painajaisuniini, bittiavaruus nielaisee runomuotoisen elämänkertani yhtenä suupalana, opintotukirahat loppuvat jo kuun ensimmäisellä viikolla, eksyn öiseen Munkkiniemeen, Sirkus Finlandian akrobaatin askel horjahtaa, yleisö pidättää henkeään ja sydämet menevät hetkeksi lakkoon. Hetken päästä hengellään leikkinyt hurjapää saa kaiken kunnioituksen ja raikuvat aplodit. Turvavaljaat ja varmistusverkot eivät ole enää muodissa. Enää ei tanssita nuoralla, vaan veitsenterällä. Nykyään muotia on kuolemanpelko ja jännitys, palopommit, polttopullot, Syyrian sodat, Isis, terrorismi, itsemurhat, saattohoito, abortti ja eutanasia. Ai tänään sulla oli hyvä päivä ja kaikki meni suunnitelmien mukaan? Vau hei onnee sulle, mut ketä kiinnostaa?
  Taivas itkee räntää, kiipeän kiirettä pakoon radan varrella kasvavaan mäntyyn. Katsoessani niin kauas kuin silmä kantaa, näen vain ohi kiitäviä junia joilla on aina kiire. Minulla on ikävä Nipsua. Se oli täällä kylässä loka-marraskuun vaihteessa kaksi viikkoa, mutta nyt olen niin kiireinen ettei minulla olisi aikaa edes sille. Kävin isäinpäivänä kotona ja olen siitä asti halunnut takaisin sinne. Minulla on ikävä kotiin. Minulla on ikävä perhettäni. Minulla on ikävä ihmisiä ympärilleni. Tai onhan minulla ihmisiä ja ystäviä täälläkin, mutta täällä me olemme kaikki niin kiireisiä, ettemme ehdi edes pysähtyä kohtaamaan toisiamme kunnolla. Hurrikaanin pyörteissä kokee itsensä helposti pieneksi, huomaamattomaksi ja yksinäiseksi, vaikkei siihen oikeasti olisi edes syytä.
   Kun luette tätä vuodatusta rakkaat ihmiset, ottakaa huomioon, että olen tullut tänään Turusta, Maata Näkyvissä -festareilta ja mieleni pyörii vielä holtittomasti festareiden jälkeisessä tunnevuoristoradassa enkä luultavasti saa puettua sanoiksi kovinkaan montaa järkevää virkettä, mutta joskus tekee hyvää purkaa ajatuksia tekstiksi ilman mitään tiukempaa filtteriä. Niin siis festarit olivat tietysti jälleen kerran aivan mahtavat, vaikka tällä kertaa en päässytkään nauttimaan Scandic-hotellin pehmeästä sängystä ja runsaasta aamupalasta, vaan jouduin tyytymään kaurapuuroon ja kolumajoitukseen. Myös porukka oli osittain uusi, mutta huippu. Tutun, Tikkakosken jengin lisäksi  hengailin tänä vuonna Granin Diakkilaisten kanssa ja pyörin välillä myös meidän omalla ständillä mainostamassa kouluamme. Kun puhutaan MNF:stä, ei tietenkään voi unohtaa musiikkia! Tämän vuoden esiintyjistä itselleni parhaiten kolahtivat Mikaveli (ja fiittaajana vieraillut ROISI <3), Kls., Tera (jonka tosin missasin), Juha Tapio ja uusi tuttavuus GFM! Mulle jäi ihan huippu hyvä fiilis, kun Juha Tapion keikalla, permannolla, ihmiset kyseli ystävällisesti, haluanko mennä heidän eteensä että näkisin paremmin ja yksi tuntematon ihana tyttö jopa nosti minut reppuselkään yhden biisin ajaksi, että näkisin lavalle asti. Kiitos sinulle jos näet tämän. <3 Kuvia en ottanut kun en jaksanut kantaa kameraa mukana ja mun kännykän kuvanlaatu on aika ala-arvoinen, mutta jos teitä yhtään kiinnostaa gospelmusa, Jumalan sana ja läsnäolo ja yli 10 000 kristityn nuoren huikee hype ja yhteisfiilis, niin suosittelen ehdottomasti lähtemään ensi vuonna mukaan, niin saatte nähdä ja kokea sen kaiken omin silmin ja sieluin.

Hyvää syksyn jatkoa
Ninni ja Lauma

Ps. Kirjoittelin tänään pitkästä aikaa myös kokonaisen runon. Tässä se teille.

Haaveissa

Ilta synkän sunnuntain,

ihmiset istuuvat pareittain.

Käsi käteen painautuu,

huolet, murheet unohtuu.

Marraskuun kylmyydessä,

tuttu kaipaus sydämessä

kuljen yksin tyhjiä teitä,

etsien syliä avointa, lämmintä,

runopoikaa seuraksi iltateelle,

istumaan viereeni pientareelle,
tähtitaivasta katselemaan,

matkaa kanssani jatkamaan.
 
Tarvitsen jonkun joka salaa
hiipii aivan lähelle ja halaa
kumartuu kuiskaamaan korvaani,
silittää hellästi hiuksiani,

pysäyttää silmiin katsomaan,
sydänten sointuja kuuntelemaan.
kynttilän valossa juttelemaan,
uskomaan parempaan maailmaan.

16.11.2015

X ja O, terkkuja kotiin!

Hirveä pulputus ja pölinä kantautuivat tuolta huoneen nurkasta tänään, kerrassaan musiikkia korvilleni. Tässä istuskellessani, ja noiden pienten puuhia seuraillessani tajuan, etten ole ollut viikkoon kunnolla kotona, tai siis edes täällä opiskelukodissa. Sitten ajatukset ottivat toisiaan käsistä kiinni ja alkoivat tanssia Wienervalssia ja yht´äkkiä muistin etten ole taaskaan pitänyt teitä ajan tasalla. Tosin minun täytyy sanoa puolustuksekseni, etten itsekään aina pysy ihan mukana tässä hullunmyllyssä joka ympärilläni nyt pyörii.  

Minun on pitänyt hyvästellä paras ystäväni joka lähti vaihto-oppilaaksi, tutustua uuteen kaupunkiin, opetella käyttämään lähijunia, pakata ja purkaa, järjestellä tavaroita ja tottua hiljaisuuteen. Onneksi ensimmisellä viikolla eräs ystäväni oli pari yötä luonani pitämässä minulle seuraa ja auttamassa minua tuhlaamaan opintotukiani suuressa Helsingissä. Viime viikonloppunakaan ei ollut tylsää koska pääsin käymään kotona, eikä vielä sunnuntai-iltanakaan sillä nukahdin heti kun pääsin ovesta sisälle ja sänkyyn, mutta maanantaina oli kieltämättä aika vaikeaa.

Olen siis muuttanut Espooseen ja aloittanut opiskelun Kauniaisissa, Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Asun lintuparveni (Nipsu asuu ainakikn lokakuuhun asti vielä Tikkakoskella, ja minulla on sitä ikävä kokoajan.) kanssa tilavassa ja kauniissa yksiössä ystäväni isotädin omakotitalon alakerrassa. Minulla on oma sisäänkäynti, keittiö ja vessa, mutta kylpyhuone ja sauna ovat yhteisiä yläkerran naisten kanssa. He ovat muuten oikein mukavia ja puheliaita ihmisiä ja yhteiselo on sujunut mainiosti. Talo on kaksikerroksinen puutalo ja sitä ympäröi vihreä puutarha. Aivan naapurissa on toinen pieni puutalo jossa asustaa myös yksi mukava mummeli, mutta muuten

tätä meidän neljän naisen miniyhteisöä ympäröivät vain junarata, metsä ja pellot. Busssipysäkki onneksi on vain kahdensadan metrin päässä, eikä lähimpään kauppaankaan oikeasti ole kuin puolitoista kilometriä, mutta puutarhasta käsin ei kyllä näy mitään mikä muistuttaisi siitä että asumme Suomen toisiksi suurimmassa kaupungissa.

Opiskelut ovat myös alkaneet hyvin. On ollut ryhmäytymispäiviä, redbull-autoja, fuksiaisia, fuksipiknikkejä ja monenmoista hauskaa ja vähän myös jo oikeaa opiskeluakin. Ryhmämme yhteishenki on huikea ja kuten Sami, vastaava opettajamme sanoi, elämme ryhmänä vielä romanttista vaihetta tai sen loppuaikoja. Oli miten oli, toivon että ei nyt syntyisi mitään hirveää draamaa tuon romanttisen vaiheen loputtuakaan. Sitä ei tietenkään koskaan tiedä miten arkoihin kohtiin keskustelujen aiheet osuvat kun käsitellään uskon asioita ja henkilökohtaisia näkemyksiä, mutta eiköhän me olla niin kypsiä ja fiksuja että osataan elää sovinnossa toistemme ja toistemme mielipiteiden kanssa. Suut kiinni ja korvat ja silmät auki, niin on helpompi kuunnella ja kunnioittaa toinen toistamme.

Puolenhehtaarinmetsän asukit eksyivät Helsinkiin viettämään fuksiaisia.

Rauhaa ja rakkautta siis kaikille! <3

Ninni ja Lauma

Lukulomailua ja lumenpuutetta

Tää viikko on mennyt kaikenmaailman esseitä ja rästitehtäviä tehdessä. Se oli viimeinen koeviikko ikinä ja koska oon vähän huono aikatauluttamisessa, oli alkuviikon riemuksi kasaantunut kiva pino tehtäviä joiden aikarajat lähesty uhkaavasti. (mm. 4 psykologian esseetä, 2 ruotsin kirjoitelmaa ja äidinkielen dokumenttitehtävä.) Sain kuitenkin kaiken tehtyä ajallaan ja selvisin preliminäärikokeistakin ihan kunnialla joten nyt toivottavasti alkaa pikku hiljaa purkautumaan tää pitkittynyt stressi. Vois tehdä hyvää.

Tiistaina psykan prelin jälkeen pääsin pitkästä aikaa toteuttamaan partioharrastustani käytännössä. (Olen siis joulusta asti ollut passiivipartiolainen, eli en toimi ryhmänjohtajana ajan puutteen vuoksi.) Kävin pitämässä erään ystäväni seikkailijaryhmän kokouksen. No joo se tuli vähän äkkiä. Tai siis tunnin varoitusajalla, mutta ei se mitään. En vain oikein tiennyt mitä odottaa, mutta tapasinkin 6 oikein hauskaa 8- 10 -vuotiasta pojan koltiaista ja ex tempore kokoukseni sujui erittäin kivasti. Leikittiin kirkonrottaa, vettä kengässä ja pinnin piilotusta ja hauskaa oli kaikilla. Sehän se on tärkeintä.

Keskiviikkona piti mennä hiihtämään, mutta aurinko ei suonut säteitään tälle puolelle palloa joten käytin koko päivän hyödyksi opiskellen ja ystäväni 19:tä syntymäpäivää juhlien. Torstaina harmitti etten ottanut itseäni niskasta ja lähtenyt hiihtämään sillä lumet alkoivat sulaa vauhdilla. Huolestuin että talvi olisi jo loppumassa enkä ollut vielä henkisesti valmistautunut siihen. En ole nimittäin hiihtänyt, pulkkaillut, luistellut tai tehnyt yhtään mitään muutakaan talvista koko talvena. En edes rakentanut lumiukkoa. Jotenkin unessa mennyt oikeastaan koko lukuvuosi mikä on sääli sillä tämä on viimeinen lukiovuosi, viimeinen vuosi tutussa ympäristössä tuttujen kavereiden kanssa, viimeinen vuosi ennen uutta alkua. En kuitenkaan jää murehtimaan, vaan suuntaan katseeni eteenpäin ja jatkan matkaani askel kerrallaan. Yritän oppia elämään hetkessä ja arvostamaan jokaista uutta aamua mahdollisuutena muuttaa maailmaa ja jokaista silmänräpäystä kuin ikuisuutta.

Torstaina kulutin aamupäiväni mietiskellen mulibrey nanismi ry:n juttuja. Suunittelin ohjelmaa vuosikokoukseen ja sen sellaista. Iltapäivällä kävin Nipsun kanssa kaupassa ostamassa kaurajäätelöä sekä kastelemassa erään ystäväni kukat joka asuu Lohjalla, mutta opiskelee kaupungissani ja on nyt lukuloman ajan kotonaan Lohjalla. Sitten rupesin tekemään muistelemispäiväkakkua. Muistelemispäivä on siis partiolaisten perinteinen kansainvälisyysjuhla jota vietetään 22.2, partioliikkeen perustajan Lordi Baden-Powelin ja hänen vaimonsa Lady Olaven yhteisenä syntymäpäivänä. Vein kakun entisen tyttösudenpentulaumani kokoukseen ja pikkulikat olivat siitä ja minun näkemisestäni aivan onnesta sykkyrällä. Vaikka minut tuomittiinkin kuuden vuoden vankilarangaistukseen penkkarikarkkien vähäisen osumatarkkuuden johdosta, sain jokaiselta tytöltä illan päätteeksi halin sekä käskyn tulla toistekin ja tuoda seuraavalla kerralla isompi kakku. Ihania tytsyjä!

Perjantaina oli ruotsin preli ja sinne kiirehtiessä kaaduin koulun liikuntasalin vieressä olevan parkkipaikan keskellä oikein näyttävästi suoraan takamukselleni. Ikuisesti kirottu olkoon jää ja laiskat hiekottajat. Tai ehkä tämä on taas jonkin viisaan päättäjän suunnitteleman nerokkaan leikkauksen tulosta. "Säästösyistä syrjäkylien teiden ja muiden julkisten alueiden hiekotus lopetetaan. Kansalaiset voivat opetella luistelemaan ja jättää autonsa autotalliin. Tämä uudistus parantaa todetusti kansan yleistä terveydentilaa ja liikenneturvallisuutta sekä vähentää huomattavasti autojen tuottamien hiilidioksidipäästöjen määrää kyseisillä taajama-alueilla." Niin siis yksinkertaisesti liukastuin ja nyt on kylki kipuillut viimeiset kaksi päivää tuon tärskyn ansiosta. Koe meni kuitenkin mainiosti ja sain lähteä hyvillä mielin lukulomalle. Kotona oli käynnissä suuri inventaario sillä äiti oli päättänyt varata itsepalvelukirpputorilta pöydän viikoksi joten minäkin kannoin korteni kekoon ja kaivoin kaapeistani kaiken turhan räivän ja pieneksi jääneet rievut osaksi olohuoneen alati kasvavaa materiavuorta.

Suoritettuani tämän operaation, siirryin laittamaan lintusten häkkiä kuntoon jotta ne pärjäisivät viikonlopun yli ilman minun läsnäoloani. Täytin ruokakupit ja vaihdoin veden ja tarkistin että ovi on turvallisesti auki. Linnut ovat siis vapaina huoneessani muuna aikana paitsi öisin ja kun olen poissa kotoa, häkin ovi on jatkuvasti auki. Juuri kun olin valmis, vaarini tuli hakemaan minut ja Nipsun viikonlopuksi mummolaan valmennuskurssille tai pikemminkin sisäoppilaitokseen. No okei, juttu oli oma ideani. Jotenkin mummolassa on helpompi lukea ja keskittyä olennaiseen kuin kotona missä on tuhat muuta asiaa joita voisi tehdä.

Lauantaina keskityin täysin psykologiaan kunnes vanhempani ja 11v pikkuveljeni, Väinö tulivat käymään. Iskä lähti auttamaan vaaria metsätöissä ja äiti ja mummu rupesivat paistamaan blinejä. Väinö "auttoi" minua opiskelussa kunnes luovutin ja päätin harjata Nipsun ja trimmata tassukarvat. Lopputulos: valkoinen kiemurteleva ja inisevä ärtynyt pölyhuiska. Nipsu nimittäin vihaa tassujen räpläämistä yli kaiken. Eilen pääsin myös saunaan. Se on sitten aina yhtä ihanaa! Varsinkin kun meillä ei kotona vielä saunaa ole, se talo kun on vielä hieman keskeneräinen. 

Täällä me nyt ollaan kaksi päivää ahkeroitu, minä kirjojen ja Nipsu käpyjen, keppien ja tuohenpalasten parissa ja kyllä se huolestuttavasti siltä näyttää että tieto tarttuu päähän pikkuhiljaa joten ehkä se lakkikin vielä joskus. Ajatukset ovat alkaneet kääntyä tämän viikon aikana oikeasti positiivisiksi ja voin jo toivoa että kaamosväsymyskin helpottaisi pian. Ja arvatkaa mikä on parasta? Koko aamun on satanut lunta!!! ♡ Jos kävisinkin tänään Nipsun kanssa vähän metsäkävelyllä jollain lakisääteisellä lukutauolla. Saa nähdä. Vielä tämä päivä ahkerasti psykologiaa ja illalla joogaan nollaamaan mieli ennen maanantaita. Huomenna lähden isoseksi seurakunnan lastenleirille noin tuhannetta kertaa. Olen yksi nuorisotyönohjaajamme luotttoisosista enkä ole vielä neljässäkään vuodessa oppinut sanomaan ei. Voisi sitä hiihtolomansa tietenkin huonomminkin käyttää ja lapset ovat kieltämättä suloisia olentoja, mutta jotenkin on nyt sellainen olo että nuo kolme päivää pitäisi uhrata johonkin hyödyllisempään, esim. uskonnon lukemiseen. No leiristä ja muusta menosta enemmän ensiviikolla. Nyt jatkan opiskelua.

Kaikkea hyvää teille ystävät!
Ninni ja Lauma

Epilogi

Hei ja hauska tutustua. 

Olen 18- vuotias keskisuomalainen abiturientti, lyhytkasvuinen keijutyttö, parantumaton maailmanparantaja, tehotuotantoa boikotoiva kasvissyöjä, eläimiä rakastava luonnonlapsi, hiljainen sivustakatsoja, empaattinen kuuntelija, idealistihippi, tasa-arvotaistelija, partiolainen, yhdistysaktivisti ja wannabe-taiteilija.

"Kuisketta" on minun virtuaalipäiväkirjani ja keinoni kertoa ajatuksiani joita en syystä tai toisesta sano ääneen. (Ja asioita joita en sano ääneen, on PALJON) Tulen luultavasti julkaisemaan täällä ainakin runojani ja muita tekstejäni sekä kertomaan minun ja laumani kuulumisia. 

Nipsu ja hänen suuri intohimon kohteensa, kepit.

"Laumani" koostuu tällä hetkellä pienestä Nipsu-koirasta ja kahdesta undulaatista; Tuitusta ja Nyytistä. Nipsu on siis minun 8 -vuotias perhoskoirani ja sain hänet vuonna 2007, 10 -vuotiaana, toivuttuani rankasta avosydänleikkauksesta. Hän on erittäin suuren egon omaava, tempperamenttinen ja hieman kovapäinen otus, jolla on paljon tarmoa ja energiaa, mutta vähän puutteellinen keskittymiskyky ja miellytämisen tarve. Myös pientä arvojärjestyksen kyseenalaistamista, ja hienoista hidasälyisyyttä sekä käskykuuroutta on ajoittain havaittavissa, mutta ymmärtäähän sen kymmenen vuotiaan kouluttamalta ja kaksi elvytystä läpikäyneeltä koiralta. Kaikesta huolimatta Nipsu on ihana kaveri jolla on kerrassaan hauska ja värikäs luonne ja pohjimmiltaan hän on oikein kiltti ja hyväsydäminen herrasmies.

Tuittu ja Nyyti ovat taas aivan oma tarinansa. Ne ovat asuneet minun huoneessani nyt hieman vajaa vuoden ja alkavat viimein pikkuhiljaa luottaa minuun. Tuittu on hyvin arka, harmaa, 7 -vuotias, lintutyttö, joka vietti elämänsä ensimmäiset kuusi vuotta erään äitini tuttavan lapsen lemmikkinä ja kaksi viimeisintä vuotta lähinnä pienessä häkissä, ilman lajitoveria. Minun oli jo kauan käynyt tyttöä sääliksi ja kun äidin tuttava sitten kerran kysyi haluanko linnun, aloitin suostuttelemaan vanhempiani. Pitkän väsytystaistelun jälkeen sain tahtoni läpi ja haimme Tuitun (silloin vielä Undu) viikoksi koeajalle. Viikon kuluttua kukaan ei keksinyt mitään huomautettavaa joten sain luvan ostaa linnun, eikä Tuittu enää sen koommin palannut entiseen  kotiinsa.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? No Tuittu tietenkin. :)

Ennen Tuitun muuttoa olin tietysti käynyt läpi koko internetin informaatiotulvan joka käsitteli undulaatteja ja niiden hoitoa ja tiedostin ongelman, apaattisuus, ja sen syyt; liian pieni häkki, liian vähän virikkeitä ja lajitoverin puute. Eipä muuta kuin suunnaksi tori.fi ja sieltähän löytyikin juuri sopiva kodinvaihtaja ja vielä huokeaan hintaan. Huhtikuussa, kun olin muutenkin menossa kaverini luokse Lohjalle, hain Salosta Nekun (Nyytin) ja sain laumaani aivan ihastuttavan jäsenen. Nyyti on kauniin sininen, 2 -vuotias, isokokoinen jäbä ja huomattavasti rohkeampi kuin Tuttu. Nyyti onkin nyt aivan viimeisen kuukauden aikana uskaltautunut jopa syömään hirssiä kädestäni. Olisi upeaa saada se kokonaan käsikesyksi, mutta ei pidä innostua liikaa ja hätiköidä sillä hiljaa hyvä tulee.

Tervetuloa vain seuraamaan elämäämme ja matkaamme kohti suurta Maailmaa! :)
T: Ninni ja Lauma

Matkallani

Kuljen korkokengissäni 
läpi tämän päivän ja huomisen
aina uudelleen ja uudelleen
vain eteeni katsoen. 
En sivuilleni vilkuile, 
enkä taakse varsinkaan. 
Menneisyyttäni pakenen, 
etsin tietä parempaan maailmaan.
22.10.2012