Ja sama kuvina

Koska en jaksannut tapella näitä kuvia tuohon edelliseén postaukseen, ajattelin laittaa ne erikseen. :) Osa on kameralta ja osa puhelimesta joten laadut on mitä on. Nauttikaa...

Okei oli se marraskuukin välillä vähän enemmän kuin harmaa

Minä ja isompi pikkujäbä Maata näkyvissä - festareilla

Joulun sydänlämpöistä valoa

Käytiin munkeilla ja pulkkamäessä Kiilopäällä

Joulukoti <3

Joku tupsupää Rumakurulla

Pikkujäbät suuressa kaupungissa

Käytiin talvella myös poikien kanssa Laajiksessa laskemassa ja juomassa taukokaakaota.

Tallinnan reissu no.1.

Vanhankaupungin kahvilat on rakkautta.

Rakas pieni ponipallero a.k.a Lyyli, Häntä on ikävä.

Maisemaa pääsiäiseltä

 

Opiskelijaneitokaiset haalareissaan

Hyvää matkaa tirppaset! <3

Kalajanvuoren huipulta näkee melkein koko maailman.

Kolme maailman rakkainta pikkupoikaa.

Peter Pan ja Helinä

Kokko hiipuu yhtäaikaa auringon kanssa.

Näitä kauniita kesäiltoja tulee kyllä talvella ikävä.

Uusi luku elämässä...

Toissapäivänä sytytin kynttilän kesän muistolle. Se oli lämpimän oranssin värinen ja tuoksui auringonlaskulta, unisilta ulpukankukilta ja viileneviltä illoilta. Ensimmäiset lehdet alkoivat kellastumaan jo kuukausi sitten ja nyt on vihdoin virallisesti syksy. En ole aina pitänyt syksystä, tai oikeastaan olen vihannut kaikkea syksyyn liittyvää suurimman osan elämääni. "Kylmenevä sää, kuoleva luonto, pimenevät päivät, hyihyihyi!" olisi Ninni 16v kirjoittanut tähän postaukseen. Vasta pari vuotta sitten aloin nähdä syksyn kolean synkkyyden takaa kauneuden ja lempeän lohdullisuuden. Nykyään rakastan syystuulten mukanaan tuomaa hengityksen raikkautta, villan kutkutusta, takkatulen räiskinää, kirkastuvaa tähtitaivasta ja myös koulun alkua. Eli eilen alkoi koulu ja kävin pienellä kuudentoista tunnin luentoretkellä Helsingissä. Ai miksi? No niin, tässä radiohiljaisuuteni aikana on tapahtunut paljon sellaista joka on muuttanut minua, elämääni ja laumaani (jos tätä laumaksi enää voi kutsua) josta ette ole välttämättä kuulleet. Vähän voisinkin nyt valoittaa teille kuluneita yhdeksää kuukauttani ennen kuin jatkan taas eteenpäin.
Ensinnäkin viime marraskuu oli yksi elämäni harmaimmista ja loskaisimmista ja se tuntui kestävän vähintään neljä kuukautta. Koti-ikävä oli kova ja koulustressi ja huoli epävarmasta ja (kirjaimellisesti) räjähdysherkästä maailmantilanteesta painoivat pienen hippitytön mieltä kohti pohjamutia. No tapahtui jotain positiivistakin, aloitin nimittäin ratsastuksen uudestaan noin viiden vuoden tauon jälkeen (ihanalla Make-shettiksellä <3) ja loppujen lopuksi selvisin ihan kunnialla jouluun. Joulun vietin  perheeni ja isovanhempieni kanssa Saariselän satumaisemissa. Oi sitä lunta ja pakkasta! Sen verran olin kipeä ja astmainen, että kaikkein kirpsakoimpina pakkaspäivinä päätin jäädä mökkiin neulomaan ja juomaan glögiä vanhusten kanssa. Veljet kyllä suuntasivat mäkeen ja äiti ja iskä ladulle melkein joka päivä. Minä hiihdin muistaakseni loppujen lopuksi vain kolmena päivänä ja kilometrisaldokin jäi kuuteenkymppiin kun viime reissulla sain satasen täyteen. Myös uusivuosi on meidän perheelle tärkeä perinnejuhla jota on vietetty joka vuosi niin kauan kuin muistan parin kaveriperheen voimin erään äitini ystävättären ihanassa vanhassa kartanossa tietysti saunoen ja syöden hyvää ruokaa. Ja näin tänäkin vuonna.
Muuten kevät menikin aika nopeasti ja suurimmaksi osaksi aurinkoisesti. Pikkuveljet kävivät luonani siskolomalla, Makerakas lähti uuteen kotiin ja tarinamme jäi pahasti kesken, kävin kaksi kertaa Tallinnassa (tosin toinen kerta oli yhdistyksen kokousmatka enkä edes käynyt maissa), vietin pääsiäisen Jyväskylän operaatio Saappaan 10v juhlamatkalla Espanjassa, nautin elämästäni ja herkuttelin puolukkamuffinsseilla ja punaviinillä erään rakkaan yhdistysystäväni kanssa, juhlin Vappua perheeni, meidän tuttavaperheiden ja parhaan ystäväni hyvässä seurassa, kiertelin katsomassa kaikki Jyväskylän harrasteteattereiden kevätnäytökset, partioleireilin, yökyläilin, välttelin koulutehtäviä ja löysin uuden ponirakkuden nimeltä Lyyli jota kävin vuokraamassa kaksi kuukautta.
Kaikki oli kaunista ja iloista kunnes vuokranantajani irtisanoi vuokrasopimukseni, muutin takaisin Jyväskylään, vanhempieni luokse ja jouduin lopumaan linnuistani. Päätös ei todellakaan ollut helppo, koskaan ei ole hyvä laittaa kodinvaihtajia uudestaan kiertoon ja minä niiin kovasti olisin halunnut tarjota noille loppuelämän kodin, mutta elämä menee niin kuin menee. Vanhempani eivät lintuja enää oikeastaan kotiinsa halua ja tässä vaiheessa elämääni matkustelen edestakaisin ja pyörin ympäri Suomea niin paljon, etten mitenkään olisi voinut tarjota laumalleni niin hyvää elämää kuin mitä ne nyt viettävät omassa kodissaan, suuressa aviaariossa, kahdeksan muun undulaatin ympäröimänä. Niillä on nyt uusi, iso, oma lauma ja me ollaan Nipsun kanssa kahden niinkuin ennen Tuitun saapumista.
 Jos kesä on lyhyt Lapissa, niin ei se kovin pitkä täällä Keski-Suomessakaan ollut. Kesän aluksi kierreltiin lakkiaisia, vanhempi pikkuveljeni pääsi peruskoulusta ja sai kevarikortin (Olin muuten eka joka pääsi kyytiin! Wuhuu!), mökkeilimme ja retkeilimme perheen kanssa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kävin Desuconissa cossaamassa Helinä-keijua, kävin mummoloissa ja vietimme juhannusta perinteisesti koko iskänpuolen suvun voimin eräässä Etelä-Konneveden saaressa. Juhannuksen jälkeen lähdin vanhemman pikkuveljeni kanssa rippileirille töihin; hän isoseksi ja minä yököksi. Oli kiva vaikka suhteellisen vilkas leiriporukka. Pian riparilta palaamisen jälkeen koitti koko kesän huippukohta; sain rakkaan serkkuni, sielunsiskoni ja parhaan ystäväni, Hetan takaisin Suomeen. Se tunne kun pitkänpitkänpitkän vaihto-oppilasvuoden jälkeen se kauan ikävöity ja odotettu ihminen vihdoin on taas siinä vierellä ja kaikki on ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ihan kuin edellisestä kohtaamisesta olisi korkeintaan viikko aikaa. Ihanaa! Mutta ei kesä siihen vielä loppunut, sillä jäljellä oli vielä Roihu 2016, Suomen Partiolaisten suurleiri ja Suomen suurin nuorisoelämys. 17 000 huivikaulaa, kahdeksan vähäunista yötä ja kahdeksan huikeaa tapahtumarikasta päivää. Silkkaa parhautta. Roihun jälkeen kävin vielä juhlimassa yhdistydystäväni, Keijujen Kuningattaren neljäkymppisiä, mökkkeilin perheeni kanssa, kävimme syömässä Kivisalmen Kievarissa (Toinen kesän kohokohdista ja ehdoton kesäperinne!) ja sitten se kesä loppuikin. Viime viikolla muut perheestäni palasivat töihin ja kouluun ja se yksi aloitti lukion ja eilen (tai tällä hetkellä jo toissapäivänä) sitten minullakin aloi koulu ja tänään siirryin suorittamaan etäopintojani mummolan sisäoppilaitokseen aivan kuin puolitoista vuotta (PUOLITOISTA VUOTTA! Mihin tää aika meni?) sitten, blogini toisiksi ensimmäisessä postauksessa lukiessani kirjoituksiin.
Tavallaan olemme palanneet jossain suhteessa alkuun, muttei suinkaan mihinkään vanhaan, vaan aivan uuteen, puhtaaseen, aukinaiseen alkuun. Ympyrä on sulkeutunut ja olen palannut kotiin ainakin toistaiseksi.  

Kymmenen pistettä ja papukaija-merkki sekä aivan mahtavaa syksyn alkua teille kaikille jotka vaivauduitte lukemaan tämän sanaoksennuksen kokonaan alusta loppuun! 
Ninni ja Nipsu <3

 

Kiirettä ja kaunokirjaimia

Vimeisestä kirjoituskerrasta on taas aikaa. Muuten minulla ei aikaa juuri ole ollutkaan. Johtuu varmaan tästä pääkaupunkiseudun kiirekulttuurista, että minäkin olen taukoamatta tuloassa jostakin ja jo myöhässä kiiruhtamassa jonnekin muualle. Marraskuu on täällä taas, päivät ja viikot sulautuvat yhteen, sekoittuvat epämääräiseksi massaksi ja lipuvat jonnekin kauas tavoittamattomiin.
Rästissä olevat koulutehtävät liittyvät painajaisuniini, bittiavaruus nielaisee runomuotoisen elämänkertani yhtenä suupalana, opintotukirahat loppuvat jo kuun ensimmäisellä viikolla, eksyn öiseen Munkkiniemeen, Sirkus Finlandian akrobaatin askel horjahtaa, yleisö pidättää henkeään ja sydämet menevät hetkeksi lakkoon. Hetken päästä hengellään leikkinyt hurjapää saa kaiken kunnioituksen ja raikuvat aplodit. Turvavaljaat ja varmistusverkot eivät ole enää muodissa. Enää ei tanssita nuoralla, vaan veitsenterällä. Nykyään muotia on kuolemanpelko ja jännitys, palopommit, polttopullot, Syyrian sodat, Isis, terrorismi, itsemurhat, saattohoito, abortti ja eutanasia. Ai tänään sulla oli hyvä päivä ja kaikki meni suunnitelmien mukaan? Vau hei onnee sulle, mut ketä kiinnostaa?
  Taivas itkee räntää, kiipeän kiirettä pakoon radan varrella kasvavaan mäntyyn. Katsoessani niin kauas kuin silmä kantaa, näen vain ohi kiitäviä junia joilla on aina kiire. Minulla on ikävä Nipsua. Se oli täällä kylässä loka-marraskuun vaihteessa kaksi viikkoa, mutta nyt olen niin kiireinen ettei minulla olisi aikaa edes sille. Kävin isäinpäivänä kotona ja olen siitä asti halunnut takaisin sinne. Minulla on ikävä kotiin. Minulla on ikävä perhettäni. Minulla on ikävä ihmisiä ympärilleni. Tai onhan minulla ihmisiä ja ystäviä täälläkin, mutta täällä me olemme kaikki niin kiireisiä, ettemme ehdi edes pysähtyä kohtaamaan toisiamme kunnolla. Hurrikaanin pyörteissä kokee itsensä helposti pieneksi, huomaamattomaksi ja yksinäiseksi, vaikkei siihen oikeasti olisi edes syytä.
   Kun luette tätä vuodatusta rakkaat ihmiset, ottakaa huomioon, että olen tullut tänään Turusta, Maata Näkyvissä -festareilta ja mieleni pyörii vielä holtittomasti festareiden jälkeisessä tunnevuoristoradassa enkä luultavasti saa puettua sanoiksi kovinkaan montaa järkevää virkettä, mutta joskus tekee hyvää purkaa ajatuksia tekstiksi ilman mitään tiukempaa filtteriä. Niin siis festarit olivat tietysti jälleen kerran aivan mahtavat, vaikka tällä kertaa en päässytkään nauttimaan Scandic-hotellin pehmeästä sängystä ja runsaasta aamupalasta, vaan jouduin tyytymään kaurapuuroon ja kolumajoitukseen. Myös porukka oli osittain uusi, mutta huippu. Tutun, Tikkakosken jengin lisäksi  hengailin tänä vuonna Granin Diakkilaisten kanssa ja pyörin välillä myös meidän omalla ständillä mainostamassa kouluamme. Kun puhutaan MNF:stä, ei tietenkään voi unohtaa musiikkia! Tämän vuoden esiintyjistä itselleni parhaiten kolahtivat Mikaveli (ja fiittaajana vieraillut ROISI <3), Kls., Tera (jonka tosin missasin), Juha Tapio ja uusi tuttavuus GFM! Mulle jäi ihan huippu hyvä fiilis, kun Juha Tapion keikalla, permannolla, ihmiset kyseli ystävällisesti, haluanko mennä heidän eteensä että näkisin paremmin ja yksi tuntematon ihana tyttö jopa nosti minut reppuselkään yhden biisin ajaksi, että näkisin lavalle asti. Kiitos sinulle jos näet tämän. <3 Kuvia en ottanut kun en jaksanut kantaa kameraa mukana ja mun kännykän kuvanlaatu on aika ala-arvoinen, mutta jos teitä yhtään kiinnostaa gospelmusa, Jumalan sana ja läsnäolo ja yli 10 000 kristityn nuoren huikee hype ja yhteisfiilis, niin suosittelen ehdottomasti lähtemään ensi vuonna mukaan, niin saatte nähdä ja kokea sen kaiken omin silmin ja sieluin.

Hyvää syksyn jatkoa
Ninni ja Lauma

Ps. Kirjoittelin tänään pitkästä aikaa myös kokonaisen runon. Tässä se teille.

Haaveissa

Ilta synkän sunnuntain,

ihmiset istuuvat pareittain.

Käsi käteen painautuu,

huolet, murheet unohtuu.

Marraskuun kylmyydessä,

tuttu kaipaus sydämessä

kuljen yksin tyhjiä teitä,

etsien syliä avointa, lämmintä,

runopoikaa seuraksi iltateelle,

istumaan viereeni pientareelle,
tähtitaivasta katselemaan,

matkaa kanssani jatkamaan.
 
Tarvitsen jonkun joka salaa
hiipii aivan lähelle ja halaa
kumartuu kuiskaamaan korvaani,
silittää hellästi hiuksiani,

pysäyttää silmiin katsomaan,
sydänten sointuja kuuntelemaan.
kynttilän valossa juttelemaan,
uskomaan parempaan maailmaan.

16.11.2015

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Eilen oli aivan huikea päivä! Syötiin, syötiin ja syötiin. Saatiin neuvoja ja vinkkejä bloggaukseen, käytiin Lahden historiallisessa museossa, käveltiin (tai osa rullaili) Vesijärven satamaan, syötiin välipalaa kahvila Karirannassa ja ajeltiin tilataksilla takaisin Validiaan syömään. Minä ja Jade käytiin saunassa ja uima-altaalla polskimassa ja pidettiin uimavalvojalle kattava luento sosiaalisesta mediasta ja internetin ihmeellisestä maailmasta.

Kuvat: Validia aktiviteetit

Uinnin jälkeen tehtiin leirimuistot eli painettiin kasseja ja teepaitoja. Sitten olikin kiire iltapalalle. (Voin kertoa, että täällä ei ehdi tulla nälkä.) Meidän iltapala venyi taas vähän pidemmäksi kuin muiden. Kivalla pikkuporukalla oli hauskaa juoda kaakaota ja jakaa kipeitäkin kokemuksia ja tarinoita vammoista ja muiden ihmisten reaktioista ja siinä höpötellessö kello juoksikin aivan huomaamatta yhteentoista.

Onneksi tänä aamuna herätys oli sunnuntain kunniaksi vasta yhdeksältä. Aamupalakin oli sunnuntaiaamupala ja vatsat tulivat täyteen. Nyt vielä pari tuntia bloggailua, pakkailua, askartelua ja syömistä ja kolmen aikoihin alkaa matka kohti Espoota ja arkea.

Kiitos Validia ja kurssikaverit
Ninni vain

Tästä tyylistä voisi ottaa vähän sisustusideoita omaankin olohuoneeseen.

Sää oli ihanan kirkas ja syksyisen raikas.

Minä ja Jade.

Sorsat pettyivät kun meillä ei ollutkaan ruokaa niille.

Pysähdys

Heippulis kaikki kaverit ja kummajaiset! Seuraavat kaksi vuorokautta uhraan (melkein) kokonaan teille ja tälle blogille. Olen viikonloppuretkellä Lahden Validia Kuntoutuskeskuksessa nuorten bloggarileirillä ja pyrkimys olisi kerätä pää täyteen ideoita ja vinkkejä blogin kehittämistä varten ja saada tänne paljon uutta sisältöä. Kertokaahan tekin minkälaisia tekstejä ja juttuja toivoisitte. Enemmän runoja? Kuulumisia? Minun? Eläinten? Jotain aivan muuta? ^.^
Pakko sanoa, että tämä viikonloppu poissa Espoosta ja arkiympyröistä tuli ehdottomasti tarpeeseen. Hirveästi on ollut kiireitä koulussa ja muutenkin. Ensinnäkin meillä on loppumassa toinen temaattinen kokonaisuus ja meillä oli tiistai ja keskiviikko jatkuvaa seminaaria ja vapaa-aika meni 19.10 palautettavien ryhmätöiden valmistelemiseen. Lisäksi meillä oli torstaista perjantaihin kirkkohallituksen järjestämä kirke-leiri Vihdin Nuottakodossa. Oli ihanaa päästä viettämään aikaa meidän huippuluokan kanssa ja irrottautumaan hetkeksi kampukselta. Leiri sisälsi ryhmäytymistä, hartauksia, yhteislaulua <3, valvomista, sekoilemista ja uuden hienon kokemuksen, kahden tunnin hiljaisuudenretriitin. Kävelin, kiipeilin puissa, tuijottelin taivasta ja tyyntä järveä ja luin psalmeja. Se oli voimaannuttavaa.
Sitten pikainen viiden tunnin siirtymä leiriltä leirille. Ensimmäisen ilta meni (myöhään) uusiin ihmisiin tutustuessa ja vanhojen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Vanhoja tuttuja kurssillaon Serenity  http://smile-n-song.blogspot.fi/ ja Jade http://welcometoiblog.blogspot.fi/ Voitte vain kuvitella kuinka hauskaa meillä oli kello kymmenen myöhäisiltakaakaoiden ääressä varsinkin kun mulla oli takana reilut neljä ja puoli tuntia unta. :D
Mutta nyt on aika lähteä syömään jonkun muun tekemää ruokaa hyvässä seurassa. Sen jälkeen lähdetään rohkaistumisharjoitukseen, eli kiertelemään museoita, kaupunkia ja Lahden satamaa. Kyllä kuntoutuksessa on mukavaa!

Kuulemisiin.
Ninni vain

Kuisketta keijuista...

Tänään oli vapaapäivä sekä minulla että linnuilla. Huoneeni on ollut aamusta asti täynnä räpistelyä, teen tuoksua ja kirveleviä muistoja. Olen ahkeroinut ja kirjoittanut ensimmäistä oikeaa koulutehtävääni eli tarinaa omasta elämästäni ja jos sen tarkoitus oli repiä vanhoja arpia auki ja hieman puhdistaa niitä, niin olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Kaikenlaista on tullut tämän pienen elämän aikana koettua ja silti kun katsoo peiliin niin sieltä tuijottaa takaisin aina se sama pieni tyttö, Ihan pieni, pienempi kuin muut saman ikäiset.

   Nyt minä ajattelin puhua teille vähän lyhytkasvuisuudesta ja mulibrey nanismista. En siis rupea skriivaamaan mitään esitelmää tai diagnoosimääritelmää sillä ne te löydätte kaikkein helpoiten linkeistä: http://www.lyhytkasvuiset.fi/tietopankki/lyhytkasvuisuudesta/ ja http://mulibrey.awardspace.com/ , mutta haluaisin kertoa millaista on oikeasti elää hyvin pienenä ja hyvin pienen vähemmistöryhmän edustajana. Minkälaista on kulkea koon 33 korkokengissä ja katsella maailmaa noin 135 sentin korkeudelta.

   Ensimmäiseksi aiheesta tulee mieleen esteettömyys tai oikeastaan esteellisyys. Kyllä se aina välillä nappaa aika kovaa kun tahtoo just sitä tiettyä jugurttia joka sattuu olemaan kaupan ylimmällä kylmähyllyllä ja joku pöllö on kuskannut sen ainoan harmaan jakkaran ihan toiseen päähän supermarkettia. Ja ei, älä edes ehdota avun pyytämistä. Siis sehän on täysin luonnotonta toimintaa tällaiselle supisuomalaiselle perusjääräpäälle! Ei vaan pysty, ei kykene. No sitten kun vihdoin saat sen jugurtin meditoitua alas ja olet koonnut kaikki muutkin ruoat mitä ajattelit tarvita ja pääset kassalle, niin on kerrassaan ihanaa ja voimaannuttavaa huomata että korttimaksupääte on niin ylhäällä että hädin tuskin saat varpaillasi tungettua sen visa elektronisi sinne aukkoon. Näppäilepä sitten tunnuslukusi näppituntumalla ja älä vaan unohda suojata sitä tunnuslukua. Sitten seuraakin kaikkein hauskin vaihe, ostosten kantaminen kotiin! Hyvällä lykyllähän ne ostokset voi painaa kuudesosan tai jopa kolmasosan sinun omasta painosta ja asiaa vielä tietysti hankaloittaa se, että jos et nosta käsiäsi vaakatasoon, ne ruokakassit raahaa maata.

    Jos tämän tapahtumasarjan kuvitteleminen, tuottaa vaikeuksia, suosittelen laskeutumaan nöyrästi polvilleen ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Jos vielä on vaikeaa, voit yrittää suoriutua vaikkapa yhdestä vuorokaudesta polvillasi kävellen. Ja jos joku käskee nousta seisomaan, niin voit kertoa ettei maailma toimi niin että ihmiset saisivat itse päättää omasta pituudestaan. Tämä harjoitus tietysti vaatii vähän lihaskuntoa, sitkeyttä ja pokkaa olla välittämättä muiden ihmisten katseista ja mielipiteistä, mutta tässäpä ilmeneekin seuraava aiheeni.

   Ihmisillä on paljon paljon mielipiteitä lyhytkasvuisuudesta ja hämmästyttävän useilla myös pakottava tarve tuoda ne esiin, mikä aiheuttaa joskus huvittavia ja harmittaviakin tilanteita. Tuijottaminen ja kääpiövitsit nyt ovat niin peruskauraa, että niistä en jaksa edes sanoa muuta kuin että kääpiöt ovat satuolentoja, joilla ei ole ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia, mutta minä olen ihminen ja täysin samanarvoinen kuin sinä siellä. Kääpiö on loukkaava ja yhtä sivistymätön sana kuin neekeri ja ne jotka välttämättä haluavat eritellä lyhytkasvuiset kahteen lokeroon ruumiin ja raajojen mittasuhteiden mukaan (itse en näe tälle mitään syytä tai tarvetta), voivat vapaasti ottaa ja opetella kaikki eri diagnoosit ja niiden tuntomerkit ulkoa sillä myöskin kääpiökasvuisuus on vanhentunut ja epäsopiva termi.

   Se siitä. Sitten on tietysti välillä näitä vähän mielikuvituksellisempia kommentteja ja huvittaviakin tilanteita. Sami Hedberg on keikallaan sanonut minua Uniikin tyttöystäväksi, minulta on kysytty olenko joukkuevoimistelija kun meikkaan niin voimakkaasti ja joskus pari vuotta sitten vanhempi pariskunta kauhisteli minut nähdessään sitä kuinka nykyajan lapset puetaan samalla tavalla kuin pornotähdet (tähän kohtaan haluan huomauttaa että heidän käsityksensä pornotähtien vaatetuksesta oli harmaa polvipituinen neulemekko, mustat leggingsit ja 4 senttiä korkeat korkokengät jotka olin muuten aivan itse pukenut päälleni), mutta tähänastisista kohtaamisistani ehdoton ykkönen on keskustelu jonka kävin viime talvena yhden, arviolta 70-vuotiaan rouvan kanssa. Hän avasi keskustelun viitaten 8 senttiä korkeilla kiilakoroilla varustettuihin talvikenkiini ja huomautti ettei lasten pitäisi käyttää niin korkeita kenkiä. Kun käännyin ympäri ja kerroin olevani 18-vuotias, hän hämmentyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten tokaisemalla että myöskään sinun kaltaisten huonoselkäisten ei kannattaisi käyttää korkokenkiä ollenkaan. Jepjep. Röntgenkatse on kyllä hienoin armolahja johon olen törmännyt. Täydet respectit tällekin oman elämänsä supersankarille.

   Tietysti osaan lyhytkasvuisuutta aiheuttaviin diagnooseihin liittyvät nivel- ja lihasongelmat, mutta ei pidä yleistää. Minunkin oireyhtymäni sisällä taudinkuva on niin laaja että osa istuu jo lapsesta asti pyörätuolissa ja saa ravintonsa letkuruokinnan avulla, kun taas toiset taapertavat menemään ja elävät lähes normaalia ja oireetonta elämää ilman minkäänlaisia leikkauksia tai operaatioita. Minä kuulun enemmän tähän jälkimmäiseen osastoon, vaikka sydäntäni onkin korjailtu lapsuudessani muutamaan otteeseen.  Viimeisin operaatio oli vuonna 2007 tehty sydämenpussinpoistoleikkaus, jonka jälkeen fyysinen kuntoni on parantunut niin paljon, että muun muassa toissa kesänä pystyin vaeltamaan Saariselällä veljieni ja isäni kanssa 30 kilometriä kuudessa päivässä kymmenen kilon painosta (kolmasosa omasta painostani) rinkkaa kantaen.

   Minun täytyisi ja minä haluaisin osata olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja miten hyvin asiani oikeasti ovat. Ennen muuttoani, äitini toi minun työpöydälleni nämä kolme pysäyttävää lehtiartikkelia http://www.kodinkuvalehti.fi/avainsana/anni_hamalainen ja niiden lukeminen sai minut ajattelemaan itseäni aivan uudella tavalla. On hämmentävää tajuta, että minä olen se joka elää, pystyy juoksemaan ja hyppimään, liikkumaan talvella ulkona ja on kokoajan menossa kohti uusia seikkailuja ja suurempia mahdollisuuksia, vaikka vielä viimesyksynä olin vähällä väsyä tähän matkantekoon ja luopua toivosta. Toissaviikonloppuna minulta kysyttiin baarissa, että olisinko halunnut tulla abortoiduksi vai olenko tyytyväinen elämääni. Ei, en ole aina tyytyväinen elämääni (ei kai kukaan ole), mutta haluan kyllä elää! Ja kyllä, olen kiitollinen siitä että elän.

   Ylihuomenna olen menossa rinnekotisäätiön järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille kertomaan itsestäni, kokemuksistani ja tautiryhmämme yhdistyksestä sekä vastaamaan uusien vanhempien kysymyksiin. Vertaistuki on ollut itselleni aivan elintärkeä voimavara joten haluan laittaa hyvän kiertämään. Tahdon olla esimerkki siitä että, vamma ei ole mikään este hyvälle elämälle ja pienenäkin pärjää kun vain pitää yllä huumorimieltä ja oikeanlaista elämänasennetta. Vaikeitakin asioita voi käyttää inspiraation lähteenä. Minä esimerkiksi kuvaan itseni usein keijuna ja se auttaa minua käsittelemään lyhytkasvuisuuttani. Itseään tai tätä elämää ei pidä ottaa turhan vakavasti, mutta välillä pitää pysähtyä miettimään mikä on tärkeää ja arvokasta ja mikä ei. Elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin kun katsoo silmiin sitä pientä tyttöä peilissä ja on hänelle ystävällinen, antaa anteeksi menneisyyden virheet ja kannustaa häntä jatkamaan viisaampana ja vahvempana kohti huomista ja uusia haasteita.

Kiitos ja Anteeksi.

Ninni ja Lauma

Uutta, uutta, uutta!

Tässä, hyvät naiset ja herrat, ovat laumani uusimmat tulokkaat, Niisku ja Primadonna.

Niisku on erittäin kaunis ja hyvätapainen undulaattinuorukainen ja oikeastaan laumamme oma hurmuri. Niisku on syntynyt 8.4.2015 ja laumaamme hän liittyi 26.7.2015. Niisku on ensimmäinen lintu jonka olen ostanut suoraan kasvattajalta ja tuon kolmen kuukauden luovutusiän näkee kyllä hänen käytöksestään. Tullessaan hän oli oikein hyvin koulutettu ja rohkea; antoi silittää ja hyppäsi sormelle epäröimättä turhia, mutta päästyään Tuitun ja Nyytin seuraan, hän oppi liiankin pian talon tavoille. Asiaan saattaa vaikuttaa tosin myös se, että olin viikon partioleirillä samassa kuussa kun Niisku oli tullut taloon, joten sosiaalistamiseen jäi pieni tauko aika kriittisessä vaiheessa. Ei auta muu kuin aloittaa alusta. 

Primadonna on Satu-Undu joka toi laumaamme aivan uutta väriä saapuessaan luoksemme 31.8.2015. Primadonna (kavereiden kesken Donna) on aivan nimensä mukainen diivailija; nätti ja terävänokkainen, mutta toisin kuin Terroristi-Tuittu, hän ei alennu järsimään kaltereiden maalipintoja vaan on ottanut harrastuksensa kohteeksi uuden lintuhäkkimme puuosat. Saapa nähdä kuinka kauan tuo pysyy pystyssä. Donna on sen verran itsetietoinen ja riippumaton nainen, ettei häntä kovastikaan kiinnosta tällaiset minunkaltaiset ihmisolennot joten häneen en ole vielä saanut oikein mitään kontaktia, mutta jatketaan harjoituksia.

Kuten Donnan esittelytekstistä ilmenee, laumamme lintujäsenet ovat saaneet aivan uuden ja upean häkin. Isäni rakenteli sen minulle tupaantuliaislahjaksi tuossa alkusyksystä. Nyt on tipuilla tilaa tsirputtaa, pulputtaa ja pyrähdellä silloinkin kun en ole paikalla valvomassa vapaalentoja. Kerran on lituparvi päässyt jo räpyttelemään vapaasti, mutta ennen seuraavaa lentokertaa pitäisi tehdä pieniä muutoksia tässä huoneessa ja estää vaatekaappien päälle pesiytyminen.

Noiden uusien lintusten saapumisen jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata uuden nokkimisjärjestyksen ja pusutteluparien muodostumista. Ennen

Niiskun tuloa Nyyti ja Tuittu olivat tietenkin kokoajan kahdestaan, mutta Niiskun astuessa kuvioihin, pojat rupesivat heti parhaiksi kavereiksi ja Tuittu joutui jäämään sivustaseuraajaksi. Nyt Donnan liityttyä joukkoon, meno on hieman vapaamielisempää. Eilen aamulla Niisku ja Tuittu pussailivat keskenään ja Donna kiehnäsi Nyytin kyljessä, kun taas illalla Nyyti kuherteli Tuitun kanssa ja Niisku ja Donna pulputtivat kahdestaan. Pääasia on tietysti että kukaan ei jää yksin.

Joka tapauksessa kaikki tirpat näyttävät kotiutuneen oikein hyvin ja kunhan minä vielä itse asetun kunnolla kodiksi ja saan kiinni arjen rutiineista, aloitetaan säännöllinen ja perusteellinen käsitreeni ihan alkeiskurssitasolta. Eli hirssiä häkin pinnojen välistä ja siitä sitten pikkuhiljaa eteenpäin.

Räpistystä ja räkätyksiä.

Ninni ja Lauma

Jumalan kämmenselällä

Kun olin pienen pieni
leikimme ystäväni kanssa
hiekkalaatikolla salakristittyjä
Pyysimme hänen äitiään papiksi.

Hänen äitinsä puhui rakkaudesta
ja sitten rukoilimme kädet ristissä
ja heleä laulumme kohosi
suoraan taivaaseen. 

Aurinko paistoi,
valkovuokot hehkuivat
metsän pohjalla,
maailma oli pieni ja turvallinen. 

Nyt on syksy,
hiekkalaatikko on purettu,
valkovuokot ovat kuihtuneet,
ja loska raidoittaa ikkunoita. 

En uskalla lukea sanomalehtiä 

enkä katsoa uutisia 

sillä maapallo on paisunut isoksi 

ja rauhattomaksi.

Leikki on muuttunut todeksi. 

Kaulassani kimmeltää merkki 

siitä että olen antanut elämäni 

jonkun suuremman käsiin. 

Opiskelen kristillisessä koulussa. 

Minusta ei tule isoa,
mutta minusta tulee
seurakunnan korvat.

23.07.2015

Lumouksessa

Ensimmäinen oma aamu
yksin uudessa kodissani.
On niin kaunista, kirkasta,
aurinko hymyilee kanssani.

31.8.2015

X ja O, terkkuja kotiin!

Hirveä pulputus ja pölinä kantautuivat tuolta huoneen nurkasta tänään, kerrassaan musiikkia korvilleni. Tässä istuskellessani, ja noiden pienten puuhia seuraillessani tajuan, etten ole ollut viikkoon kunnolla kotona, tai siis edes täällä opiskelukodissa. Sitten ajatukset ottivat toisiaan käsistä kiinni ja alkoivat tanssia Wienervalssia ja yht´äkkiä muistin etten ole taaskaan pitänyt teitä ajan tasalla. Tosin minun täytyy sanoa puolustuksekseni, etten itsekään aina pysy ihan mukana tässä hullunmyllyssä joka ympärilläni nyt pyörii.  

Minun on pitänyt hyvästellä paras ystäväni joka lähti vaihto-oppilaaksi, tutustua uuteen kaupunkiin, opetella käyttämään lähijunia, pakata ja purkaa, järjestellä tavaroita ja tottua hiljaisuuteen. Onneksi ensimmisellä viikolla eräs ystäväni oli pari yötä luonani pitämässä minulle seuraa ja auttamassa minua tuhlaamaan opintotukiani suuressa Helsingissä. Viime viikonloppunakaan ei ollut tylsää koska pääsin käymään kotona, eikä vielä sunnuntai-iltanakaan sillä nukahdin heti kun pääsin ovesta sisälle ja sänkyyn, mutta maanantaina oli kieltämättä aika vaikeaa.

Olen siis muuttanut Espooseen ja aloittanut opiskelun Kauniaisissa, Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Asun lintuparveni (Nipsu asuu ainakikn lokakuuhun asti vielä Tikkakoskella, ja minulla on sitä ikävä kokoajan.) kanssa tilavassa ja kauniissa yksiössä ystäväni isotädin omakotitalon alakerrassa. Minulla on oma sisäänkäynti, keittiö ja vessa, mutta kylpyhuone ja sauna ovat yhteisiä yläkerran naisten kanssa. He ovat muuten oikein mukavia ja puheliaita ihmisiä ja yhteiselo on sujunut mainiosti. Talo on kaksikerroksinen puutalo ja sitä ympäröi vihreä puutarha. Aivan naapurissa on toinen pieni puutalo jossa asustaa myös yksi mukava mummeli, mutta muuten

tätä meidän neljän naisen miniyhteisöä ympäröivät vain junarata, metsä ja pellot. Busssipysäkki onneksi on vain kahdensadan metrin päässä, eikä lähimpään kauppaankaan oikeasti ole kuin puolitoista kilometriä, mutta puutarhasta käsin ei kyllä näy mitään mikä muistuttaisi siitä että asumme Suomen toisiksi suurimmassa kaupungissa.

Opiskelut ovat myös alkaneet hyvin. On ollut ryhmäytymispäiviä, redbull-autoja, fuksiaisia, fuksipiknikkejä ja monenmoista hauskaa ja vähän myös jo oikeaa opiskeluakin. Ryhmämme yhteishenki on huikea ja kuten Sami, vastaava opettajamme sanoi, elämme ryhmänä vielä romanttista vaihetta tai sen loppuaikoja. Oli miten oli, toivon että ei nyt syntyisi mitään hirveää draamaa tuon romanttisen vaiheen loputtuakaan. Sitä ei tietenkään koskaan tiedä miten arkoihin kohtiin keskustelujen aiheet osuvat kun käsitellään uskon asioita ja henkilökohtaisia näkemyksiä, mutta eiköhän me olla niin kypsiä ja fiksuja että osataan elää sovinnossa toistemme ja toistemme mielipiteiden kanssa. Suut kiinni ja korvat ja silmät auki, niin on helpompi kuunnella ja kunnioittaa toinen toistamme.

Puolenhehtaarinmetsän asukit eksyivät Helsinkiin viettämään fuksiaisia.

Rauhaa ja rakkautta siis kaikille! <3

Ninni ja Lauma

Kesäkuulumisia

Hei kaikki rakkaat ihmiset ja nöyrin anteeksipyyntöni siitä, että olen laiminlyönyt teitä ja tätä blogia monien kuukausien ajan. Olen käynyt minilomalla Tallinnassa (ensimmäistä kertaa), saanut ylioppilaslakin, ravannut pääsykokeissa, mökkeillyt, ollut yövahtina pikkuveljeni rippileirillä, valmistellut uuden perheenjäsenen saapumista osaksi laumaamme, ottanut opiskelupaikan vastaan, ollut lapsen vahtina, ylittänyt itseni ja hypännyt viisi metriä korkeasta hyppytornista, katsonut 1. kauden Game Of Thronesia, kinunnut kelalta rahaa, etsinyt laumallemme uutta pesäkoloa, kierrellyt kirppareita, ostellut mekkoja, runoillut hiukan, stressannut vähän, laulanut paljon ja nauttinut sopivasti.

Nyt kun olen tehnyt virallisen come backin ja kertonut tiivistetysti kaikki kuulumiseni, voin ilokseni ilmoittaa että synkistelyn aika on ohi ja alan seuraavaksi julkaista tänne toista (hieman keveämpää ja iloisempaa) runokokoelmaani; "Sinisin silmin".

"Sinisin silmin" on sarja tekstejä jotka kuvaavat hetkiä, unikuvia, pikkuikuisuuksia ja paloja maailmasta minun silmieni kautta, minun näkökulmastani. Tervetuloa siis kurkistamaan miltä tämä elämä näyttää näissä lapsenkengissä seisten.

Onnellista oleskelua ja paistetta murut!
Terkuin Ninni ja Lauma ♡

Lakitusta vaille valmis!

Oho hups, menikin aika niin nopeasti ja kiireisesti hiihtolomalla ja sen jälkeen etten ehtinyt avata tietokonetta ollenkaan. Mutta tämän päivän jälkeen minulla ei muuta olekaan kuin aikaa! Tänään nimittäin loppuu koulunkäynti ja alkaa oikea loma. Kirjoitukset kyllä loppuivat jo viikko sitten, mutta tänään oli vielä tuossa kahden aikaan yksi rästiin jäänyt ruotsinkoe. Jos se meni läpi, niin saan kurssimääränkin nostettua siihen pakolliseen 75:een. Kirjoituksetkin meni kohtuullisen hyvin. Kirjoitin syksyllä lyhyen matikan E:ksi ja englannin B:ksi ja nyt kevään kirjoituksista tulee varmasti E äidinkielestä ja uskonto on C:n ja M:n rajalla, mutta psykologia jäi valitettavasti B:n ja C:n väliin. Joka tapauksessa nyt on varmaa, että keväällä juhlitaan joten haluaisinkin esitellä teille ylioppilasmekkoni. :) Minusta se on aikuismaisen tyylikäs ja ihanan ajaton.

Tähän neljään viikkoon on tosiaan mahtunut jos jonkinlaista, isostelin musiikkiaiheisella lastenleirillä, päivystin ekaa kertaa operaatio Saappaassa, hain töitä (en saanut), juhlin sekä Nipsun, että parin kaverini synttäreitä ja läksiäisiä, opin tekemään hiivaleipää ja kasvissosekeittoa ja puuhailin paljon muuta ”tärkeää”, mutta suurimmaksi osaksi olen viettänyt aikani kuitenkin psykologian ja uskonnon parissa.

Nyt kun olen vapaa, olen hieman epävarma mitä teen tämän loppukevään ajan kun niitä töitäkään en sitten saanut. Kai sitä pitää oikeasti panostaa pääsykokeisiin lukemiseen.. tai saa nähdä. Ainahan sitä jotain mielenkiintoisempaa keksii. Esimerkiksi tänään olen taas menossa päivystämään ja huomenna lähden kahden serkkuni kanssa mummolaan pitämään tyttöjeniltaa. Luvassa on mm. paellaa, kotikylpylä, keksien leipomista, pirtelöä ja mehukkaita juoruja. Oi namskis!

Heippuliskeippulis muruset!
Ninni ja Lauma

Lastenleirillä soittimina toimivat
itsetehdyt sadeputket ja peltirummut.

Oma rumpuni päätyi lopulta
kynäpurkiksi. :)

Musiikin lisäksi leirohjelmaan kuului lumiveistos kisa.

Lukutoukka.

Isosten taidonnäyte :D

Kuivauskaappi täyttyi läpimäriksi kastuneista vaatteista

Ja palelevat lapset saunaan...

Nipsu sai mummulta synttärilahjaksi uudet valjaat!