Ja sama kuvina

Koska en jaksannut tapella näitä kuvia tuohon edelliseén postaukseen, ajattelin laittaa ne erikseen. :) Osa on kameralta ja osa puhelimesta joten laadut on mitä on. Nauttikaa...

Okei oli se marraskuukin välillä vähän enemmän kuin harmaa

Minä ja isompi pikkujäbä Maata näkyvissä - festareilla

Joulun sydänlämpöistä valoa

Käytiin munkeilla ja pulkkamäessä Kiilopäällä

Joulukoti <3

Joku tupsupää Rumakurulla

Pikkujäbät suuressa kaupungissa

Käytiin talvella myös poikien kanssa Laajiksessa laskemassa ja juomassa taukokaakaota.

Tallinnan reissu no.1.

Vanhankaupungin kahvilat on rakkautta.

Rakas pieni ponipallero a.k.a Lyyli, Häntä on ikävä.

Maisemaa pääsiäiseltä

 

Opiskelijaneitokaiset haalareissaan

Hyvää matkaa tirppaset! <3

Kalajanvuoren huipulta näkee melkein koko maailman.

Kolme maailman rakkainta pikkupoikaa.

Peter Pan ja Helinä

Kokko hiipuu yhtäaikaa auringon kanssa.

Näitä kauniita kesäiltoja tulee kyllä talvella ikävä.

Uusi luku elämässä...

Toissapäivänä sytytin kynttilän kesän muistolle. Se oli lämpimän oranssin värinen ja tuoksui auringonlaskulta, unisilta ulpukankukilta ja viileneviltä illoilta. Ensimmäiset lehdet alkoivat kellastumaan jo kuukausi sitten ja nyt on vihdoin virallisesti syksy. En ole aina pitänyt syksystä, tai oikeastaan olen vihannut kaikkea syksyyn liittyvää suurimman osan elämääni. "Kylmenevä sää, kuoleva luonto, pimenevät päivät, hyihyihyi!" olisi Ninni 16v kirjoittanut tähän postaukseen. Vasta pari vuotta sitten aloin nähdä syksyn kolean synkkyyden takaa kauneuden ja lempeän lohdullisuuden. Nykyään rakastan syystuulten mukanaan tuomaa hengityksen raikkautta, villan kutkutusta, takkatulen räiskinää, kirkastuvaa tähtitaivasta ja myös koulun alkua. Eli eilen alkoi koulu ja kävin pienellä kuudentoista tunnin luentoretkellä Helsingissä. Ai miksi? No niin, tässä radiohiljaisuuteni aikana on tapahtunut paljon sellaista joka on muuttanut minua, elämääni ja laumaani (jos tätä laumaksi enää voi kutsua) josta ette ole välttämättä kuulleet. Vähän voisinkin nyt valoittaa teille kuluneita yhdeksää kuukauttani ennen kuin jatkan taas eteenpäin.
Ensinnäkin viime marraskuu oli yksi elämäni harmaimmista ja loskaisimmista ja se tuntui kestävän vähintään neljä kuukautta. Koti-ikävä oli kova ja koulustressi ja huoli epävarmasta ja (kirjaimellisesti) räjähdysherkästä maailmantilanteesta painoivat pienen hippitytön mieltä kohti pohjamutia. No tapahtui jotain positiivistakin, aloitin nimittäin ratsastuksen uudestaan noin viiden vuoden tauon jälkeen (ihanalla Make-shettiksellä <3) ja loppujen lopuksi selvisin ihan kunnialla jouluun. Joulun vietin  perheeni ja isovanhempieni kanssa Saariselän satumaisemissa. Oi sitä lunta ja pakkasta! Sen verran olin kipeä ja astmainen, että kaikkein kirpsakoimpina pakkaspäivinä päätin jäädä mökkiin neulomaan ja juomaan glögiä vanhusten kanssa. Veljet kyllä suuntasivat mäkeen ja äiti ja iskä ladulle melkein joka päivä. Minä hiihdin muistaakseni loppujen lopuksi vain kolmena päivänä ja kilometrisaldokin jäi kuuteenkymppiin kun viime reissulla sain satasen täyteen. Myös uusivuosi on meidän perheelle tärkeä perinnejuhla jota on vietetty joka vuosi niin kauan kuin muistan parin kaveriperheen voimin erään äitini ystävättären ihanassa vanhassa kartanossa tietysti saunoen ja syöden hyvää ruokaa. Ja näin tänäkin vuonna.
Muuten kevät menikin aika nopeasti ja suurimmaksi osaksi aurinkoisesti. Pikkuveljet kävivät luonani siskolomalla, Makerakas lähti uuteen kotiin ja tarinamme jäi pahasti kesken, kävin kaksi kertaa Tallinnassa (tosin toinen kerta oli yhdistyksen kokousmatka enkä edes käynyt maissa), vietin pääsiäisen Jyväskylän operaatio Saappaan 10v juhlamatkalla Espanjassa, nautin elämästäni ja herkuttelin puolukkamuffinsseilla ja punaviinillä erään rakkaan yhdistysystäväni kanssa, juhlin Vappua perheeni, meidän tuttavaperheiden ja parhaan ystäväni hyvässä seurassa, kiertelin katsomassa kaikki Jyväskylän harrasteteattereiden kevätnäytökset, partioleireilin, yökyläilin, välttelin koulutehtäviä ja löysin uuden ponirakkuden nimeltä Lyyli jota kävin vuokraamassa kaksi kuukautta.
Kaikki oli kaunista ja iloista kunnes vuokranantajani irtisanoi vuokrasopimukseni, muutin takaisin Jyväskylään, vanhempieni luokse ja jouduin lopumaan linnuistani. Päätös ei todellakaan ollut helppo, koskaan ei ole hyvä laittaa kodinvaihtajia uudestaan kiertoon ja minä niiin kovasti olisin halunnut tarjota noille loppuelämän kodin, mutta elämä menee niin kuin menee. Vanhempani eivät lintuja enää oikeastaan kotiinsa halua ja tässä vaiheessa elämääni matkustelen edestakaisin ja pyörin ympäri Suomea niin paljon, etten mitenkään olisi voinut tarjota laumalleni niin hyvää elämää kuin mitä ne nyt viettävät omassa kodissaan, suuressa aviaariossa, kahdeksan muun undulaatin ympäröimänä. Niillä on nyt uusi, iso, oma lauma ja me ollaan Nipsun kanssa kahden niinkuin ennen Tuitun saapumista.
 Jos kesä on lyhyt Lapissa, niin ei se kovin pitkä täällä Keski-Suomessakaan ollut. Kesän aluksi kierreltiin lakkiaisia, vanhempi pikkuveljeni pääsi peruskoulusta ja sai kevarikortin (Olin muuten eka joka pääsi kyytiin! Wuhuu!), mökkeilimme ja retkeilimme perheen kanssa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kävin Desuconissa cossaamassa Helinä-keijua, kävin mummoloissa ja vietimme juhannusta perinteisesti koko iskänpuolen suvun voimin eräässä Etelä-Konneveden saaressa. Juhannuksen jälkeen lähdin vanhemman pikkuveljeni kanssa rippileirille töihin; hän isoseksi ja minä yököksi. Oli kiva vaikka suhteellisen vilkas leiriporukka. Pian riparilta palaamisen jälkeen koitti koko kesän huippukohta; sain rakkaan serkkuni, sielunsiskoni ja parhaan ystäväni, Hetan takaisin Suomeen. Se tunne kun pitkänpitkänpitkän vaihto-oppilasvuoden jälkeen se kauan ikävöity ja odotettu ihminen vihdoin on taas siinä vierellä ja kaikki on ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ihan kuin edellisestä kohtaamisesta olisi korkeintaan viikko aikaa. Ihanaa! Mutta ei kesä siihen vielä loppunut, sillä jäljellä oli vielä Roihu 2016, Suomen Partiolaisten suurleiri ja Suomen suurin nuorisoelämys. 17 000 huivikaulaa, kahdeksan vähäunista yötä ja kahdeksan huikeaa tapahtumarikasta päivää. Silkkaa parhautta. Roihun jälkeen kävin vielä juhlimassa yhdistydystäväni, Keijujen Kuningattaren neljäkymppisiä, mökkkeilin perheeni kanssa, kävimme syömässä Kivisalmen Kievarissa (Toinen kesän kohokohdista ja ehdoton kesäperinne!) ja sitten se kesä loppuikin. Viime viikolla muut perheestäni palasivat töihin ja kouluun ja se yksi aloitti lukion ja eilen (tai tällä hetkellä jo toissapäivänä) sitten minullakin aloi koulu ja tänään siirryin suorittamaan etäopintojani mummolan sisäoppilaitokseen aivan kuin puolitoista vuotta (PUOLITOISTA VUOTTA! Mihin tää aika meni?) sitten, blogini toisiksi ensimmäisessä postauksessa lukiessani kirjoituksiin.
Tavallaan olemme palanneet jossain suhteessa alkuun, muttei suinkaan mihinkään vanhaan, vaan aivan uuteen, puhtaaseen, aukinaiseen alkuun. Ympyrä on sulkeutunut ja olen palannut kotiin ainakin toistaiseksi.  

Kymmenen pistettä ja papukaija-merkki sekä aivan mahtavaa syksyn alkua teille kaikille jotka vaivauduitte lukemaan tämän sanaoksennuksen kokonaan alusta loppuun! 
Ninni ja Nipsu <3

 

Siivetön

Enkelsiivin ikuisuuteen
ihmislapset liitelee.
Uusin voimin ajan halki
kirkkauteen loittonee.

Koettelevat suurii siipii,
pilvilinnois hyppelee.
Vain sen rintaa loppu riipii
ken siivetönnä astelee.

A:lle 31.10.2014

Pakkasta

Yön sinessä valoa täysikuun
ojanpohjan timanteista heijastuu.
Vielä kimmeltävät poskillani kyyneleet
jo aikoja sitten jäätyneet.
Lähtöäsi surin kunnes tajusin,
et sulla on kaikki nyt paljon paremmin.
Sä olit valmis tän maailman jättämään.
Sait siivet ja lähdit lentämään.
Nyt olet taivaassa luona muiden enkelten
ja me nähdään vielä, mä tiedän sen.

A:lle 30.11.2012

Siipien hinta

Sä olit keijupoika pieni
siivetön ja viaton.
Kun mä nauraen kuljin tieni,
sä olit ain onneton.

Meidän molempien sydämet
jouduttiin leikkaamaan.
Mä lupasin että sä paranet,
mut menit kuntoon huonompaan.

Olit vasta kaksitoista
kun et enää kestänyt
sitä maaliskuun pakkasta.
On sulla siivetkin nyt.

Ja nyt kun ilma on lämmennyt,
mä vasta tietää saan
että sä olet lähtenyt.
Lentänyt paikkaan parempaan.

A:lle 8.8.2012

Keijujen kuisketta

Tänään mun lauluissa
uusia tuulia,
auringon paistetta,
kukkien tuoksua,
keijujen kuisketta,
helkkyvää naurua,
suuria suunnitelmia,
pieniä unelmia.

9.7.2014

Leiskuva

Hän kaunis lumihaltija,
mä pieni tulikeiju vaan.
En voi kanssaan kilpailla,
enkä edes tahtoiskaan.

Luovutan ja väistyn,
en tahdo olla tiellä.
Sivustakatsojaksi siirryn,
pysyn silti sun vierellä.

Pakkanen vain kiristyy,
istun ulkona taas yksin.
Kyyneleeni eivät jäädy,
ne haihtuvat höyryksi.

Poskipäät hehkuvat,
kaipuustani laulaisin,
mut sanat sotkeutuvat,
vain kipinöitä oksentaisin.

Puristan kiljuvan suuni kiinni,
hengitän viiltävää kylmyyttä.
Keskitän tulen varpaisiini,
savuhattara nousee kengistä.

24.12.2014

Ne sanoo mä oon keijukainen.

Kuisketta keijuista...

Tänään oli vapaapäivä sekä minulla että linnuilla. Huoneeni on ollut aamusta asti täynnä räpistelyä, teen tuoksua ja kirveleviä muistoja. Olen ahkeroinut ja kirjoittanut ensimmäistä oikeaa koulutehtävääni eli tarinaa omasta elämästäni ja jos sen tarkoitus oli repiä vanhoja arpia auki ja hieman puhdistaa niitä, niin olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Kaikenlaista on tullut tämän pienen elämän aikana koettua ja silti kun katsoo peiliin niin sieltä tuijottaa takaisin aina se sama pieni tyttö, Ihan pieni, pienempi kuin muut saman ikäiset.

   Nyt minä ajattelin puhua teille vähän lyhytkasvuisuudesta ja mulibrey nanismista. En siis rupea skriivaamaan mitään esitelmää tai diagnoosimääritelmää sillä ne te löydätte kaikkein helpoiten linkeistä: http://www.lyhytkasvuiset.fi/tietopankki/lyhytkasvuisuudesta/ ja http://mulibrey.awardspace.com/ , mutta haluaisin kertoa millaista on oikeasti elää hyvin pienenä ja hyvin pienen vähemmistöryhmän edustajana. Minkälaista on kulkea koon 33 korkokengissä ja katsella maailmaa noin 135 sentin korkeudelta.

   Ensimmäiseksi aiheesta tulee mieleen esteettömyys tai oikeastaan esteellisyys. Kyllä se aina välillä nappaa aika kovaa kun tahtoo just sitä tiettyä jugurttia joka sattuu olemaan kaupan ylimmällä kylmähyllyllä ja joku pöllö on kuskannut sen ainoan harmaan jakkaran ihan toiseen päähän supermarkettia. Ja ei, älä edes ehdota avun pyytämistä. Siis sehän on täysin luonnotonta toimintaa tällaiselle supisuomalaiselle perusjääräpäälle! Ei vaan pysty, ei kykene. No sitten kun vihdoin saat sen jugurtin meditoitua alas ja olet koonnut kaikki muutkin ruoat mitä ajattelit tarvita ja pääset kassalle, niin on kerrassaan ihanaa ja voimaannuttavaa huomata että korttimaksupääte on niin ylhäällä että hädin tuskin saat varpaillasi tungettua sen visa elektronisi sinne aukkoon. Näppäilepä sitten tunnuslukusi näppituntumalla ja älä vaan unohda suojata sitä tunnuslukua. Sitten seuraakin kaikkein hauskin vaihe, ostosten kantaminen kotiin! Hyvällä lykyllähän ne ostokset voi painaa kuudesosan tai jopa kolmasosan sinun omasta painosta ja asiaa vielä tietysti hankaloittaa se, että jos et nosta käsiäsi vaakatasoon, ne ruokakassit raahaa maata.

    Jos tämän tapahtumasarjan kuvitteleminen, tuottaa vaikeuksia, suosittelen laskeutumaan nöyrästi polvilleen ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Jos vielä on vaikeaa, voit yrittää suoriutua vaikkapa yhdestä vuorokaudesta polvillasi kävellen. Ja jos joku käskee nousta seisomaan, niin voit kertoa ettei maailma toimi niin että ihmiset saisivat itse päättää omasta pituudestaan. Tämä harjoitus tietysti vaatii vähän lihaskuntoa, sitkeyttä ja pokkaa olla välittämättä muiden ihmisten katseista ja mielipiteistä, mutta tässäpä ilmeneekin seuraava aiheeni.

   Ihmisillä on paljon paljon mielipiteitä lyhytkasvuisuudesta ja hämmästyttävän useilla myös pakottava tarve tuoda ne esiin, mikä aiheuttaa joskus huvittavia ja harmittaviakin tilanteita. Tuijottaminen ja kääpiövitsit nyt ovat niin peruskauraa, että niistä en jaksa edes sanoa muuta kuin että kääpiöt ovat satuolentoja, joilla ei ole ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia, mutta minä olen ihminen ja täysin samanarvoinen kuin sinä siellä. Kääpiö on loukkaava ja yhtä sivistymätön sana kuin neekeri ja ne jotka välttämättä haluavat eritellä lyhytkasvuiset kahteen lokeroon ruumiin ja raajojen mittasuhteiden mukaan (itse en näe tälle mitään syytä tai tarvetta), voivat vapaasti ottaa ja opetella kaikki eri diagnoosit ja niiden tuntomerkit ulkoa sillä myöskin kääpiökasvuisuus on vanhentunut ja epäsopiva termi.

   Se siitä. Sitten on tietysti välillä näitä vähän mielikuvituksellisempia kommentteja ja huvittaviakin tilanteita. Sami Hedberg on keikallaan sanonut minua Uniikin tyttöystäväksi, minulta on kysytty olenko joukkuevoimistelija kun meikkaan niin voimakkaasti ja joskus pari vuotta sitten vanhempi pariskunta kauhisteli minut nähdessään sitä kuinka nykyajan lapset puetaan samalla tavalla kuin pornotähdet (tähän kohtaan haluan huomauttaa että heidän käsityksensä pornotähtien vaatetuksesta oli harmaa polvipituinen neulemekko, mustat leggingsit ja 4 senttiä korkeat korkokengät jotka olin muuten aivan itse pukenut päälleni), mutta tähänastisista kohtaamisistani ehdoton ykkönen on keskustelu jonka kävin viime talvena yhden, arviolta 70-vuotiaan rouvan kanssa. Hän avasi keskustelun viitaten 8 senttiä korkeilla kiilakoroilla varustettuihin talvikenkiini ja huomautti ettei lasten pitäisi käyttää niin korkeita kenkiä. Kun käännyin ympäri ja kerroin olevani 18-vuotias, hän hämmentyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten tokaisemalla että myöskään sinun kaltaisten huonoselkäisten ei kannattaisi käyttää korkokenkiä ollenkaan. Jepjep. Röntgenkatse on kyllä hienoin armolahja johon olen törmännyt. Täydet respectit tällekin oman elämänsä supersankarille.

   Tietysti osaan lyhytkasvuisuutta aiheuttaviin diagnooseihin liittyvät nivel- ja lihasongelmat, mutta ei pidä yleistää. Minunkin oireyhtymäni sisällä taudinkuva on niin laaja että osa istuu jo lapsesta asti pyörätuolissa ja saa ravintonsa letkuruokinnan avulla, kun taas toiset taapertavat menemään ja elävät lähes normaalia ja oireetonta elämää ilman minkäänlaisia leikkauksia tai operaatioita. Minä kuulun enemmän tähän jälkimmäiseen osastoon, vaikka sydäntäni onkin korjailtu lapsuudessani muutamaan otteeseen.  Viimeisin operaatio oli vuonna 2007 tehty sydämenpussinpoistoleikkaus, jonka jälkeen fyysinen kuntoni on parantunut niin paljon, että muun muassa toissa kesänä pystyin vaeltamaan Saariselällä veljieni ja isäni kanssa 30 kilometriä kuudessa päivässä kymmenen kilon painosta (kolmasosa omasta painostani) rinkkaa kantaen.

   Minun täytyisi ja minä haluaisin osata olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja miten hyvin asiani oikeasti ovat. Ennen muuttoani, äitini toi minun työpöydälleni nämä kolme pysäyttävää lehtiartikkelia http://www.kodinkuvalehti.fi/avainsana/anni_hamalainen ja niiden lukeminen sai minut ajattelemaan itseäni aivan uudella tavalla. On hämmentävää tajuta, että minä olen se joka elää, pystyy juoksemaan ja hyppimään, liikkumaan talvella ulkona ja on kokoajan menossa kohti uusia seikkailuja ja suurempia mahdollisuuksia, vaikka vielä viimesyksynä olin vähällä väsyä tähän matkantekoon ja luopua toivosta. Toissaviikonloppuna minulta kysyttiin baarissa, että olisinko halunnut tulla abortoiduksi vai olenko tyytyväinen elämääni. Ei, en ole aina tyytyväinen elämääni (ei kai kukaan ole), mutta haluan kyllä elää! Ja kyllä, olen kiitollinen siitä että elän.

   Ylihuomenna olen menossa rinnekotisäätiön järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille kertomaan itsestäni, kokemuksistani ja tautiryhmämme yhdistyksestä sekä vastaamaan uusien vanhempien kysymyksiin. Vertaistuki on ollut itselleni aivan elintärkeä voimavara joten haluan laittaa hyvän kiertämään. Tahdon olla esimerkki siitä että, vamma ei ole mikään este hyvälle elämälle ja pienenäkin pärjää kun vain pitää yllä huumorimieltä ja oikeanlaista elämänasennetta. Vaikeitakin asioita voi käyttää inspiraation lähteenä. Minä esimerkiksi kuvaan itseni usein keijuna ja se auttaa minua käsittelemään lyhytkasvuisuuttani. Itseään tai tätä elämää ei pidä ottaa turhan vakavasti, mutta välillä pitää pysähtyä miettimään mikä on tärkeää ja arvokasta ja mikä ei. Elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin kun katsoo silmiin sitä pientä tyttöä peilissä ja on hänelle ystävällinen, antaa anteeksi menneisyyden virheet ja kannustaa häntä jatkamaan viisaampana ja vahvempana kohti huomista ja uusia haasteita.

Kiitos ja Anteeksi.

Ninni ja Lauma

Helinä

Nouskaa tunnustamaan

      yhteinen uskonne
             keijuihin

          ja taputtakaa

     koko sydämestänne
     ja koko sielustanne,
      koko voimallanne

ja koko ymmärryksellänne

            sillä minä
            heikkenen
     ja kaipaan siipiäni.

            18.01.2015