Ne sanoo mä oon keijukainen.

Kuisketta keijuista...

Tänään oli vapaapäivä sekä minulla että linnuilla. Huoneeni on ollut aamusta asti täynnä räpistelyä, teen tuoksua ja kirveleviä muistoja. Olen ahkeroinut ja kirjoittanut ensimmäistä oikeaa koulutehtävääni eli tarinaa omasta elämästäni ja jos sen tarkoitus oli repiä vanhoja arpia auki ja hieman puhdistaa niitä, niin olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Kaikenlaista on tullut tämän pienen elämän aikana koettua ja silti kun katsoo peiliin niin sieltä tuijottaa takaisin aina se sama pieni tyttö, Ihan pieni, pienempi kuin muut saman ikäiset.

   Nyt minä ajattelin puhua teille vähän lyhytkasvuisuudesta ja mulibrey nanismista. En siis rupea skriivaamaan mitään esitelmää tai diagnoosimääritelmää sillä ne te löydätte kaikkein helpoiten linkeistä: http://www.lyhytkasvuiset.fi/tietopankki/lyhytkasvuisuudesta/ ja http://mulibrey.awardspace.com/ , mutta haluaisin kertoa millaista on oikeasti elää hyvin pienenä ja hyvin pienen vähemmistöryhmän edustajana. Minkälaista on kulkea koon 33 korkokengissä ja katsella maailmaa noin 135 sentin korkeudelta.

   Ensimmäiseksi aiheesta tulee mieleen esteettömyys tai oikeastaan esteellisyys. Kyllä se aina välillä nappaa aika kovaa kun tahtoo just sitä tiettyä jugurttia joka sattuu olemaan kaupan ylimmällä kylmähyllyllä ja joku pöllö on kuskannut sen ainoan harmaan jakkaran ihan toiseen päähän supermarkettia. Ja ei, älä edes ehdota avun pyytämistä. Siis sehän on täysin luonnotonta toimintaa tällaiselle supisuomalaiselle perusjääräpäälle! Ei vaan pysty, ei kykene. No sitten kun vihdoin saat sen jugurtin meditoitua alas ja olet koonnut kaikki muutkin ruoat mitä ajattelit tarvita ja pääset kassalle, niin on kerrassaan ihanaa ja voimaannuttavaa huomata että korttimaksupääte on niin ylhäällä että hädin tuskin saat varpaillasi tungettua sen visa elektronisi sinne aukkoon. Näppäilepä sitten tunnuslukusi näppituntumalla ja älä vaan unohda suojata sitä tunnuslukua. Sitten seuraakin kaikkein hauskin vaihe, ostosten kantaminen kotiin! Hyvällä lykyllähän ne ostokset voi painaa kuudesosan tai jopa kolmasosan sinun omasta painosta ja asiaa vielä tietysti hankaloittaa se, että jos et nosta käsiäsi vaakatasoon, ne ruokakassit raahaa maata.

    Jos tämän tapahtumasarjan kuvitteleminen, tuottaa vaikeuksia, suosittelen laskeutumaan nöyrästi polvilleen ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Jos vielä on vaikeaa, voit yrittää suoriutua vaikkapa yhdestä vuorokaudesta polvillasi kävellen. Ja jos joku käskee nousta seisomaan, niin voit kertoa ettei maailma toimi niin että ihmiset saisivat itse päättää omasta pituudestaan. Tämä harjoitus tietysti vaatii vähän lihaskuntoa, sitkeyttä ja pokkaa olla välittämättä muiden ihmisten katseista ja mielipiteistä, mutta tässäpä ilmeneekin seuraava aiheeni.

   Ihmisillä on paljon paljon mielipiteitä lyhytkasvuisuudesta ja hämmästyttävän useilla myös pakottava tarve tuoda ne esiin, mikä aiheuttaa joskus huvittavia ja harmittaviakin tilanteita. Tuijottaminen ja kääpiövitsit nyt ovat niin peruskauraa, että niistä en jaksa edes sanoa muuta kuin että kääpiöt ovat satuolentoja, joilla ei ole ihmisarvoa eikä ihmisoikeuksia, mutta minä olen ihminen ja täysin samanarvoinen kuin sinä siellä. Kääpiö on loukkaava ja yhtä sivistymätön sana kuin neekeri ja ne jotka välttämättä haluavat eritellä lyhytkasvuiset kahteen lokeroon ruumiin ja raajojen mittasuhteiden mukaan (itse en näe tälle mitään syytä tai tarvetta), voivat vapaasti ottaa ja opetella kaikki eri diagnoosit ja niiden tuntomerkit ulkoa sillä myöskin kääpiökasvuisuus on vanhentunut ja epäsopiva termi.

   Se siitä. Sitten on tietysti välillä näitä vähän mielikuvituksellisempia kommentteja ja huvittaviakin tilanteita. Sami Hedberg on keikallaan sanonut minua Uniikin tyttöystäväksi, minulta on kysytty olenko joukkuevoimistelija kun meikkaan niin voimakkaasti ja joskus pari vuotta sitten vanhempi pariskunta kauhisteli minut nähdessään sitä kuinka nykyajan lapset puetaan samalla tavalla kuin pornotähdet (tähän kohtaan haluan huomauttaa että heidän käsityksensä pornotähtien vaatetuksesta oli harmaa polvipituinen neulemekko, mustat leggingsit ja 4 senttiä korkeat korkokengät jotka olin muuten aivan itse pukenut päälleni), mutta tähänastisista kohtaamisistani ehdoton ykkönen on keskustelu jonka kävin viime talvena yhden, arviolta 70-vuotiaan rouvan kanssa. Hän avasi keskustelun viitaten 8 senttiä korkeilla kiilakoroilla varustettuihin talvikenkiini ja huomautti ettei lasten pitäisi käyttää niin korkeita kenkiä. Kun käännyin ympäri ja kerroin olevani 18-vuotias, hän hämmentyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten tokaisemalla että myöskään sinun kaltaisten huonoselkäisten ei kannattaisi käyttää korkokenkiä ollenkaan. Jepjep. Röntgenkatse on kyllä hienoin armolahja johon olen törmännyt. Täydet respectit tällekin oman elämänsä supersankarille.

   Tietysti osaan lyhytkasvuisuutta aiheuttaviin diagnooseihin liittyvät nivel- ja lihasongelmat, mutta ei pidä yleistää. Minunkin oireyhtymäni sisällä taudinkuva on niin laaja että osa istuu jo lapsesta asti pyörätuolissa ja saa ravintonsa letkuruokinnan avulla, kun taas toiset taapertavat menemään ja elävät lähes normaalia ja oireetonta elämää ilman minkäänlaisia leikkauksia tai operaatioita. Minä kuulun enemmän tähän jälkimmäiseen osastoon, vaikka sydäntäni onkin korjailtu lapsuudessani muutamaan otteeseen.  Viimeisin operaatio oli vuonna 2007 tehty sydämenpussinpoistoleikkaus, jonka jälkeen fyysinen kuntoni on parantunut niin paljon, että muun muassa toissa kesänä pystyin vaeltamaan Saariselällä veljieni ja isäni kanssa 30 kilometriä kuudessa päivässä kymmenen kilon painosta (kolmasosa omasta painostani) rinkkaa kantaen.

   Minun täytyisi ja minä haluaisin osata olla kiitollinen siitä mitä minulla on ja miten hyvin asiani oikeasti ovat. Ennen muuttoani, äitini toi minun työpöydälleni nämä kolme pysäyttävää lehtiartikkelia http://www.kodinkuvalehti.fi/avainsana/anni_hamalainen ja niiden lukeminen sai minut ajattelemaan itseäni aivan uudella tavalla. On hämmentävää tajuta, että minä olen se joka elää, pystyy juoksemaan ja hyppimään, liikkumaan talvella ulkona ja on kokoajan menossa kohti uusia seikkailuja ja suurempia mahdollisuuksia, vaikka vielä viimesyksynä olin vähällä väsyä tähän matkantekoon ja luopua toivosta. Toissaviikonloppuna minulta kysyttiin baarissa, että olisinko halunnut tulla abortoiduksi vai olenko tyytyväinen elämääni. Ei, en ole aina tyytyväinen elämääni (ei kai kukaan ole), mutta haluan kyllä elää! Ja kyllä, olen kiitollinen siitä että elän.

   Ylihuomenna olen menossa rinnekotisäätiön järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille kertomaan itsestäni, kokemuksistani ja tautiryhmämme yhdistyksestä sekä vastaamaan uusien vanhempien kysymyksiin. Vertaistuki on ollut itselleni aivan elintärkeä voimavara joten haluan laittaa hyvän kiertämään. Tahdon olla esimerkki siitä että, vamma ei ole mikään este hyvälle elämälle ja pienenäkin pärjää kun vain pitää yllä huumorimieltä ja oikeanlaista elämänasennetta. Vaikeitakin asioita voi käyttää inspiraation lähteenä. Minä esimerkiksi kuvaan itseni usein keijuna ja se auttaa minua käsittelemään lyhytkasvuisuuttani. Itseään tai tätä elämää ei pidä ottaa turhan vakavasti, mutta välillä pitää pysähtyä miettimään mikä on tärkeää ja arvokasta ja mikä ei. Elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin kun katsoo silmiin sitä pientä tyttöä peilissä ja on hänelle ystävällinen, antaa anteeksi menneisyyden virheet ja kannustaa häntä jatkamaan viisaampana ja vahvempana kohti huomista ja uusia haasteita.

Kiitos ja Anteeksi.

Ninni ja Lauma

Uutta, uutta, uutta!

Tässä, hyvät naiset ja herrat, ovat laumani uusimmat tulokkaat, Niisku ja Primadonna.

Niisku on erittäin kaunis ja hyvätapainen undulaattinuorukainen ja oikeastaan laumamme oma hurmuri. Niisku on syntynyt 8.4.2015 ja laumaamme hän liittyi 26.7.2015. Niisku on ensimmäinen lintu jonka olen ostanut suoraan kasvattajalta ja tuon kolmen kuukauden luovutusiän näkee kyllä hänen käytöksestään. Tullessaan hän oli oikein hyvin koulutettu ja rohkea; antoi silittää ja hyppäsi sormelle epäröimättä turhia, mutta päästyään Tuitun ja Nyytin seuraan, hän oppi liiankin pian talon tavoille. Asiaan saattaa vaikuttaa tosin myös se, että olin viikon partioleirillä samassa kuussa kun Niisku oli tullut taloon, joten sosiaalistamiseen jäi pieni tauko aika kriittisessä vaiheessa. Ei auta muu kuin aloittaa alusta. 

Primadonna on Satu-Undu joka toi laumaamme aivan uutta väriä saapuessaan luoksemme 31.8.2015. Primadonna (kavereiden kesken Donna) on aivan nimensä mukainen diivailija; nätti ja terävänokkainen, mutta toisin kuin Terroristi-Tuittu, hän ei alennu järsimään kaltereiden maalipintoja vaan on ottanut harrastuksensa kohteeksi uuden lintuhäkkimme puuosat. Saapa nähdä kuinka kauan tuo pysyy pystyssä. Donna on sen verran itsetietoinen ja riippumaton nainen, ettei häntä kovastikaan kiinnosta tällaiset minunkaltaiset ihmisolennot joten häneen en ole vielä saanut oikein mitään kontaktia, mutta jatketaan harjoituksia.

Kuten Donnan esittelytekstistä ilmenee, laumamme lintujäsenet ovat saaneet aivan uuden ja upean häkin. Isäni rakenteli sen minulle tupaantuliaislahjaksi tuossa alkusyksystä. Nyt on tipuilla tilaa tsirputtaa, pulputtaa ja pyrähdellä silloinkin kun en ole paikalla valvomassa vapaalentoja. Kerran on lituparvi päässyt jo räpyttelemään vapaasti, mutta ennen seuraavaa lentokertaa pitäisi tehdä pieniä muutoksia tässä huoneessa ja estää vaatekaappien päälle pesiytyminen.

Noiden uusien lintusten saapumisen jälkeen on ollut mielenkiintoista seurata uuden nokkimisjärjestyksen ja pusutteluparien muodostumista. Ennen

Niiskun tuloa Nyyti ja Tuittu olivat tietenkin kokoajan kahdestaan, mutta Niiskun astuessa kuvioihin, pojat rupesivat heti parhaiksi kavereiksi ja Tuittu joutui jäämään sivustaseuraajaksi. Nyt Donnan liityttyä joukkoon, meno on hieman vapaamielisempää. Eilen aamulla Niisku ja Tuittu pussailivat keskenään ja Donna kiehnäsi Nyytin kyljessä, kun taas illalla Nyyti kuherteli Tuitun kanssa ja Niisku ja Donna pulputtivat kahdestaan. Pääasia on tietysti että kukaan ei jää yksin.

Joka tapauksessa kaikki tirpat näyttävät kotiutuneen oikein hyvin ja kunhan minä vielä itse asetun kunnolla kodiksi ja saan kiinni arjen rutiineista, aloitetaan säännöllinen ja perusteellinen käsitreeni ihan alkeiskurssitasolta. Eli hirssiä häkin pinnojen välistä ja siitä sitten pikkuhiljaa eteenpäin.

Räpistystä ja räkätyksiä.

Ninni ja Lauma

Jumalan kämmenselällä

Kun olin pienen pieni
leikimme ystäväni kanssa
hiekkalaatikolla salakristittyjä
Pyysimme hänen äitiään papiksi.

Hänen äitinsä puhui rakkaudesta
ja sitten rukoilimme kädet ristissä
ja heleä laulumme kohosi
suoraan taivaaseen. 

Aurinko paistoi,
valkovuokot hehkuivat
metsän pohjalla,
maailma oli pieni ja turvallinen. 

Nyt on syksy,
hiekkalaatikko on purettu,
valkovuokot ovat kuihtuneet,
ja loska raidoittaa ikkunoita. 

En uskalla lukea sanomalehtiä 

enkä katsoa uutisia 

sillä maapallo on paisunut isoksi 

ja rauhattomaksi.

Leikki on muuttunut todeksi. 

Kaulassani kimmeltää merkki 

siitä että olen antanut elämäni 

jonkun suuremman käsiin. 

Opiskelen kristillisessä koulussa. 

Minusta ei tule isoa,
mutta minusta tulee
seurakunnan korvat.

23.07.2015

Lumouksessa

Ensimmäinen oma aamu
yksin uudessa kodissani.
On niin kaunista, kirkasta,
aurinko hymyilee kanssani.

31.8.2015

Maailman sylissä

Junia tulee ja menee.
Minä jään.

Tämä on nyt koti.

31.8.2015

Irti

Haparoiva askel
pesän reunalle.
Katselee kauneutta,
hymyilee hetkelle.

Silmät kiinni kohti
maailmaa hypätään.
Niin kauas kuin siivet
kantaa, lennetään.

23.8.2015

X ja O, terkkuja kotiin!

Hirveä pulputus ja pölinä kantautuivat tuolta huoneen nurkasta tänään, kerrassaan musiikkia korvilleni. Tässä istuskellessani, ja noiden pienten puuhia seuraillessani tajuan, etten ole ollut viikkoon kunnolla kotona, tai siis edes täällä opiskelukodissa. Sitten ajatukset ottivat toisiaan käsistä kiinni ja alkoivat tanssia Wienervalssia ja yht´äkkiä muistin etten ole taaskaan pitänyt teitä ajan tasalla. Tosin minun täytyy sanoa puolustuksekseni, etten itsekään aina pysy ihan mukana tässä hullunmyllyssä joka ympärilläni nyt pyörii.  

Minun on pitänyt hyvästellä paras ystäväni joka lähti vaihto-oppilaaksi, tutustua uuteen kaupunkiin, opetella käyttämään lähijunia, pakata ja purkaa, järjestellä tavaroita ja tottua hiljaisuuteen. Onneksi ensimmisellä viikolla eräs ystäväni oli pari yötä luonani pitämässä minulle seuraa ja auttamassa minua tuhlaamaan opintotukiani suuressa Helsingissä. Viime viikonloppunakaan ei ollut tylsää koska pääsin käymään kotona, eikä vielä sunnuntai-iltanakaan sillä nukahdin heti kun pääsin ovesta sisälle ja sänkyyn, mutta maanantaina oli kieltämättä aika vaikeaa.

Olen siis muuttanut Espooseen ja aloittanut opiskelun Kauniaisissa, Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Asun lintuparveni (Nipsu asuu ainakikn lokakuuhun asti vielä Tikkakoskella, ja minulla on sitä ikävä kokoajan.) kanssa tilavassa ja kauniissa yksiössä ystäväni isotädin omakotitalon alakerrassa. Minulla on oma sisäänkäynti, keittiö ja vessa, mutta kylpyhuone ja sauna ovat yhteisiä yläkerran naisten kanssa. He ovat muuten oikein mukavia ja puheliaita ihmisiä ja yhteiselo on sujunut mainiosti. Talo on kaksikerroksinen puutalo ja sitä ympäröi vihreä puutarha. Aivan naapurissa on toinen pieni puutalo jossa asustaa myös yksi mukava mummeli, mutta muuten

tätä meidän neljän naisen miniyhteisöä ympäröivät vain junarata, metsä ja pellot. Busssipysäkki onneksi on vain kahdensadan metrin päässä, eikä lähimpään kauppaankaan oikeasti ole kuin puolitoista kilometriä, mutta puutarhasta käsin ei kyllä näy mitään mikä muistuttaisi siitä että asumme Suomen toisiksi suurimmassa kaupungissa.

Opiskelut ovat myös alkaneet hyvin. On ollut ryhmäytymispäiviä, redbull-autoja, fuksiaisia, fuksipiknikkejä ja monenmoista hauskaa ja vähän myös jo oikeaa opiskeluakin. Ryhmämme yhteishenki on huikea ja kuten Sami, vastaava opettajamme sanoi, elämme ryhmänä vielä romanttista vaihetta tai sen loppuaikoja. Oli miten oli, toivon että ei nyt syntyisi mitään hirveää draamaa tuon romanttisen vaiheen loputtuakaan. Sitä ei tietenkään koskaan tiedä miten arkoihin kohtiin keskustelujen aiheet osuvat kun käsitellään uskon asioita ja henkilökohtaisia näkemyksiä, mutta eiköhän me olla niin kypsiä ja fiksuja että osataan elää sovinnossa toistemme ja toistemme mielipiteiden kanssa. Suut kiinni ja korvat ja silmät auki, niin on helpompi kuunnella ja kunnioittaa toinen toistamme.

Puolenhehtaarinmetsän asukit eksyivät Helsinkiin viettämään fuksiaisia.

Rauhaa ja rakkautta siis kaikille! <3

Ninni ja Lauma